TERVEISIÄ POHJOISESTA

Tervehdys täältä Lapin portista Rovaniemeltä. Viime viikko on mennyt tutustuessa uuteen kotikaupunkiin, levätessä ja järjestellessä asuntoa kuntoon.

Ruska Kuva Riikka-Lea Ketun Henki

Kun maanantaina ajoin pitkin Jäämerentietä oli minun pysähdyttävä yhtäkkisen liikutuksen vuoksi. Seisoin bussipysäkillä hengittelemässä, vieressä ruskan kultaamat pellot. Päähäni juontui yksi ainoa ajatus Miksi en tehnyt tätä jo vuosia sitten? Sen jälkeen minuun laskeutui niin syvä sisäinen rauha, etten ole moista vähään aikaan kokenut, jos koskaan.

Silta uuteen, Kemijoki Kuva Riikka-Lea Ketun Henki

Kaikki epäröinti ja jossittelu oli kerralla pois pyyhkäistyä. Tuo rauhan tunne on seurannut minua siitä asti. Kiitollisena hymyillen olen kiittänyt ihanasta asunnosta. Siitä, että saan olla täällä juuri nyt.

Jälleen täytyy todeta, että muutoksenpelko voi viedä monta hyvää kokemusta elämästä pois. Olen kiitollinen, etten antanut sen paikoilleen jäätävän mörön tälläkään kertaa pidätellä itseäni.

Kemijoki Kuva Riikka-Lea Ketun Henki

Innolla odotan mitä uusi elämänvaihe tarjoilee minulle. Jo nyt se on tarjoillut minulle valtavan uudistumisen ja kiitollisuuden kokemuksen. Ajattelin, etten enää koskaan, voisi sopeutua kaupunkiin mutta juuri nyt sekin tuntuu valtavan hyvältä seikkailulta.

Mieli voi viedä meitä harhaan, sydän tietää totuuden <3

Kemijoki kuva Riikka-Lea Ketun Henki

Kauneinta valoa päivääsi <3

KOHTI UNELMAA. LAHJOJA KANSSAKULKIJOILTA.

Elämä puhuu meille, niin monin tavoin ja monin kasvoin.

Olin hypännyt yöjunaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni matkustin makuupaikalla. Hytti toverini oli nainen, jonka kanssa sukeuduimme heti ensihetkestä huimaan keskusteluun molempia suuresti kiinnostavista asioista. On ihanaa, kuinka Universumi heittää matkoillamme eteemme tuntemattomia ihmisiä, joiden kohtaaminen antaa vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Vaikka emme olisi edes kysyneet heiltä mitään.

Elämä puhuu meille, niin monin tavoin ja monin kasvoin.

Aamuinen viesti ystävälleni: ”Kunpa aina muistaisin tämän rakkauden, laajentumisen, ilon ja kiitollisuuden tunteen. Aamiaisella, matkalla kohti unelmia. Odotus. Täydellinen rauha. Pienet perhoset vatsanpohjassa, toivo, usko. Vieressä suomen kaunis luonto”

Napapiirillä perhosenn kanssa lähempi tuttavuus Kuva Riikka-Lea Ketun Henki

Istuessani aamiaisella ja tuijottaessani rennosti nauttien ulos junan ikkunasta, tunsin yhtäkkiä sähköistyväni. Suoristuin penkillä tuntiessani energioiden kulkevan kehoni lävitse. Istuin kohdassa, josta näin molempiin suuntiin ulos. Salamannopea ajatus ”mitä nyt?” ei ollut edes kunnolla kerennyt kiitää aivoissani, kun syvempi tietämys jo tiesi kertoa tarkkaavaisuudesta.

Junan kuulutus räsähti ilmoille: ”Seuraavana Tervola”! Katsoin vasemmalle puolelle vehreälle pellolle. Kuusi valtavaa, kunnioitusta ja herkkyyttä herättävää kurkea levitti siipensä. Ne nousivat lehahtaen ilmoille yhtenä kauniina ryppäänä, pitkien jalkojen roikkuessa vielä hetken kohti maata. Sydämeni lauloi heidän lauluaan.

Ymmärsin sähköistymiseni. Viime vuonna olin melkein muuttanut tänne. Tervola, kurkien valtakunta.

Niin monta vuotta ja yritystä myöhemmin tunsin hymyn nousevan huulille. Kurjet tuntuivat hyvältä enteeltä. Lämpöiseltä.

Saapuessani perille oli ystäväni vastassa. Veimme rinkkani hänen asunnolleen ja kävelimme halki Rovaniemen kohti asuntonäyttöä. Tullessamme perille tutkin taloa ulkoa. Pihalla pihlaja. Pyhät on pihlajat pihoilla… Tutkimme ympäristöä. Kemijoki virtaa leveänä lähistöllä. Mietin näinköhän Pernajan metsäisen rauhan jälkeen sopeutuisin takaisin lähiöelämään.

Nähdessäni asunnon tiesin. Se oli upea ja pihlaja suoraan parvekkeeni edessä. Kun välittäjä kysyi otanko asunnon tunsin koko rintakehäni laajenevan heikotuksesta ja huuliltani purkautui, kyllä. Vaikka hän vielä sanoi, että voisin harkita yön tiesin, että ottaisin sen. En usko, että sellaisia asuntoja on joka päivä tarjolla. Myöhemmin kuulinkin paikallisten useaan otteeseen ihmettelevän, kuinka olin juuri siihen aikaan saanut asunnon koska opiskelijoiden asuntohaku oli kiivaimmillaan.

Lähtiessämme kävelemään pois sieltä sain soiton, että kerkeäisinkö Joulupukin pajakylään työhaastatteluun heti kohta. Ensimmäinen tutustuminen Rovaniemen paikallisliikenteeseen. Linja-auton ikkunasta näin asutusta ja ympäristöä laajemmalti. Näin myös kaupungissa olevat Kansainväliset suurmarkkinat, joille osallistuinkin myöhemmin.

Joulumuseon satoa. Pukki ennen punanuttua. Kuva Riikka-Lea

Haastattelun jälkeen pää pyörällä osuin joulupukkia tapaamaan ja lopulta rentouduin mahtavissa puitteissa vihreää teetä lipittäen. Mietin miljöötä työpaikan kannalta. Vaikka se on rakennettu turisteja varten siinä on jotain lumoavaa. Eksyin pikkupuoteihin ja katselin mökkejä, odottaessani takaisinpäin kulkevaa linja-autoa.

Yöllä heräsin tuskanhiki otsalla ja laskeskelin luvattua tuntipalkkaa. Tajusin, etten voisi suostua siihen. En millään. Asunto kiinnosti ja paikka kiinnosti mutta silti minulla piti olla varaa muuhunkin, kuin työmatkoihin ja makaroniin.

Aamulla herätessäni mielessäni kieppuivat jääminen etelään ja Rovaniemen upea asunto. Yhtäkkiä karjaisin mielessäni ”on se nyt helkkari, jos luovutan”. Hyppäsin ylös sängystä ja päätin jalkautua töitä etsimään.

Olin nähnyt muutamia vuokrafirmoja kävellessämme keskustassa. Elämäni kulkiessa voimakkaasti sykleissä, olen kokenut vuokrafirmat itselleni hyväksi keinoksi ylläpitää elämäntapaani. Ensimmäinen mahdollinen paikka oli pimeänä. Toiseen paikkaan marssin sisälle. Työntekijät olivat kahvilla. Kerroin, että minulla ei ole varattua aikaa. Olen töitä vailla, olen moniosaaja. Kerroin paljonko haluan palkkaa.

He kuuntelivat minua siinä käytävällä ja seuraavassa hetkessä olinkin jo haastattelussa kertomassa itsestäni enemmän. Kerroin myös Reikiopettaja opinnoistani Helsingissä. Niihin uppoaisi ainakin muutama pidempi viikonloppu mutta voisin sitten joustaa luonnollisesti työnantajaankin päin. Juttelimme ja kartoitimme monia elämäntilanteeseeni sopivia vaihtoehtoja. Tapaamisesta jäi todella hyvä ja inspiroitunut mieli.

Astelin tapaamisen jälkeen markkinoille. Kävelin, ihmettelin. Osuin keskustan pieniin liikkeisiin, joissa jäin juttelemaan ihmisten kanssa. Ihmisten välittömyys oli ilahduttavaa. Minut toivotettiin tervetulleeksi Lappilaiseksi 😀 . He kertoivat, että töitä kyllä tekijälle löytyisi. Hymyni hohti varmaankin kilpaa auringon kanssa niin hyvä mieli minulla kaikesta oli.

Eikä aikaakaan, kun aamuinen rohkeuteni kantoi satoa. Sain soiton työpaikasta, jossa olisi haluamani tuntipalkka sekä lisät päälle. Haluaisinko soittaa sinne? Soitin saman tien ja haastattelu järjestyi seuraavaksi aamuksi. Matkustin aamupäivällä jälleen kohti pajakylää.

Lauantaisen haastattelun satoa oli, että perehdyttämiseni alkaa lokakuun alussa.

Astellessani ulos rakennuksesta minulla oli muutama tunti aikaa ennen, kuin nousisin kohti Kemijärveä matkaavaa linja-autoa. Olin menossa sinne tapaamaan vanhaa tuttavaa. Menin pajakylän läheltä lähtevälle luontopolulle. Hengitin ja nautin. Miten ihanasti kaikki järjestyisikään.

Kuunnellessani rekikoirien ulvontaa ja auringon paahtaessa kasvojani mietin kaikkea tapahtunutta.

He eivät olleet pystyneet lupaamaan takuutunteja. Se ei haitannut. Kyse oli vain seuraavasta askeleesta. Pienestä rohkeuden kannustimesta. Sillä eihän elämässä koskaan ole takeita. On vain hetkiä, kun haluamme uskoa hiukan vahvemmin selviytymiseemme. Ne hetket luovat rohkeutemme astua seuraava askel.

Kaikki nuo ihmiset ja tapahtumat toivat minulle tullessaan elämän sanoman. Juuri sen mitä tarvitsin.

’He valoivat minuun rohkeutta ja uskoa.

Olemalla avoin elämälle ja sen viesteille kaikki muutos on mahdollista. Ei ole väliä kuinka paljon sinua pelottaa tai epätoivo raastaa, lopulta sinua kohtaa varmuus suunnasta.

Matkustaessani maanantaina junalla kohti etelää. Tunsin, etten halua palata tänne. Ja silloin sydämeeni astui rauha. Ja minä tiesin. Varmasti.

Kiitos kaikille ihanille ihmisille matkallani. Kunpa, joskus tietäisitte kuinka arvokkaita te olette . Vaikka näkisimme, joskus vain hetken, se vaikutus minkä voit tehdä kanssakulkijasi elämään voi olla suurempi, kuin koskaan ymmärrätkään.

Kauneinta valoa teidän jokaisen jokaikiseen päivään ja tuokoon elämä monia siunauksia tiellenne <3

Kemijärvi Kuva Riikka-Lea

Edelliset aihetta käsittelevät artikkelit: Intuition voimalla hyppy tyhjyyteen?https://www.ketunhenki.fi/805-2/

Kaikkea ei voi saada https://www.ketunhenki.fi/kaikkea-ei-voi-saada/

Intuition voimalla hyppy tyhjyyteen?

Kuinka helpolta kaikki kuulostaakaan tässä artikkelissa.

Ennen oivaltamista tapahtuu, paljon ja pitkällä aikavälillä. Kuten viime artikkelistanikin Kaikkea Ei Voi Saada https://www.ketunhenki.fi/kaikkea-ei-voi-saada/ käy ilmi.

Tämä kertomus on jatkoa sille. Tosin silloin en vielä tiennyt, mitä kaikkea edessäni odotti. Toivon, että sinun ei tarvitse käydä niin syvää ja pitkällistä taistelua lävitse itsesi kanssa, kuin minä kävin. Ehkäpä tämä auttaa sinua elämäsi suurimassa hetkessä. Ole hyvä 🙂

Jonkun asian muuttaminen aivojen vastustaessa sitä vimmatusti on enemmän, kuin haastavaa ja uuvuttavaa. Se on oikeasti, joka hetkistä työtä. Teet päässäsi päätöksen yhä uudelleen ja uudelleen ja sitten tulee myös toteuttamisen hetki. Olen oppinut, että mitä suuremi ja antoisampi juttu on kyseessä, sitä suurempi on myös vastustus.

Niin ympäristön taholta, kuin omassa mielessänikin.

Vaikka olen tiennyt jo viime marraskuusta, että tulen jossain vaiheessa muutamaan tiedättekö, kuinka vaikeaa on repiä itsensä irti paikasta, johon olen syvästi rakastunut?

Uskon silti siihen, että kun olen aidosti tyytyväinen elämääni ei sitä hierrä muutospaineet siinä määrin mitä olen viime vuosina kohdannut. Viimeiset kuusi vuotta ovat olleet elämässäni yhtä jatkuvaa muutosta. Mutta vaikka matka on tehnyt minut hulluksi, se saa minut myös nauramaan ja pyörittelemään päätäni äärimmäisen huvittuneena tempauksilleni.

Tässä viimeisin: Ollessani lomalla lapseni luona sain työtarjouksen projektiin, jossa olin aiemmin mukana. Se on täällä asuinpaikkani lähellä. 20 min työmatka, sopimus vuoden loppuun. Hyvä palkka. Kirjoitin sopimuksen alle. Seuraavana aamuna, ollessamme juuri aamiaisella, puhelimeni piippasi.

Katsoin tekstiviestin ja sydämeni jysähti polviini. Se löi ja sitten se ei enää lyönyt. Valahdin tuolilla parahtaen alas. Sydän löi taas ison iskun ja taas valtava väli. Kehoni oli täysin voimaton.

Epäuskoinen kuiskaukseni ja parahdukseni kiinnitti muiden pöydässä olijoiden huomion. ”Mitä nyt?” ”Sain asuntotarjouksen Rovaniemeltä… ja just eilen kirjoitin alle työsopimuksen. Mutta tää on nyt SE. Tää pelottaa. ”

Tiesin sillä sekunnilla, että tämä oli oikeaa ja aitoa, se mitä olin odottanut ja pelännyt.

Intuition mahtava voima. Varma tieto. Sydän, joka ei hetkeen lyönytkään. Valtava tyhjä hetki. Se oli se hetki, kun maa tärähtää ja jotain suurta astuu elämääsi.

Jos olisin seisonut, jalkani olisivat lähteneet alta, kuten silloin, kun tiesin että minun oli lähdettävä maailmalle.

Tuo kaikki kävi haipuvassa sekunnin sadasosassa. Valon nopeudella tapahtuva energia pyyhkäisy. Jossa kulki sisällä aito tunne, tieto ja ymmärrys. Mieli ehtii mukaan nopeasti, mutta keho on se, joka ensimmäisenä reagoi. Se kertoo totuuden. Kehon kieli ei valehtele, vaikka kieli siihen taipuisikin.

Se kaikki olisi voinut hukkua minulta ellen olis niin tottunut lukemaan kehoni viestejä. Tottunut kuuntelemaan intuitiotani. Sydän, sielu, ruumis, ikiaikainen tieto, vaistot. Kaikki yhtä.

Valtava pelko peitti samassa kaiken alleen. Tieto hävisi mieleni hulluun sykkeeseen ja vastustukseen. Valtavan pelon alle. Mieleni oli jo saavuttanut hetken. Se oli välittänyt eteenpäin tietoa jostain valtavasta, vaarallisesta. Muutoksenpelko saavutti aivoni. Tieostamattani oli aloitettu vastaisku.

Olinhan jo kerennyt sanomaan, että ”juuri eilen kirjoitin työsopimuksen alle”. Tuttua, turvallista. Elämä kauniissa paketissa.

Ja siitä alkoi viikkokausia kestävä mielen myllerrys.

Muistan, kun muutin Vantaalta maalle 2016. Nähdessäni avarat viljapellot moottoritien vieressä putosin parahtaen auton konepellille ”Mitä mä oon tekemässä!!!”. Ahdistus ja paniikki olivat valtavat. Ja sitten minä vain rakastuin tähän paikkaan ja tähän elämään.

Viime vuoden hyppy, kun myin kaiken ja lähdin maailmalle, sai aikaan juuri samanlaisen pelko kauhu skenaarion. Tunteet pyörittivät minua kaksi kuukautta. Matkani oli silti kasvattavin ja mahtavin ikinä. Artikkelin siitä pääsee lukemaan täältä Vapauden Asema blogistani Pod Smerkem (Alla Smerkem vuoren) https://vapaudenasema.blogspot.com/2018/05/pod-smerkem-alla-smerkem-vuoren-eraana.html .

Vaikka minulla on nämä kaikki kokemukset kulkemisesta pelkojani kohti, se ei silti poista sitä kaikkea kapinaa mitä tapahtuu mielessäni. Sillä hyppy tyhjyyteen on Aina suuri asia.

Se on kuin kuolema. Luopuminen. Irti päästäminen. Suuren tuntemattoman kohtaaminen.

Aivoissa alkaa eloonjäämistaistelu. Suuresta illuusiosta kiinni pitäminen. Jos olen tässä aivan turvallisessa tilassa pysyn elossa. Aina. Ikuisesti.

Pelko näyttää meille asioita. Se ohjaa meitä oikeaan suuntaan, jos vain uskallamme kohdata sen ja sen mukanaan tuomat haasteet.

Juuri sillä hetkellä, kun tuntuu, että mikään ei liiku. Kaikki junnaa paikallaan, tuttua turvallista latua, tarvitaan muutoksen esanssia. Sitä hyppyä tyhjyyteen. Kaiken kattavaa uudistavaa energiaa.

Irti päästäminen, luopuminen, kuolema, uudestisyntymä.

Pyörittelin Rovaniemeä mielessäni. Ennen asunto tarjoustani olin hakenut sieltä töitä ja ja minut oli kutsuttu haastatteluun 6.9. Palkka on surkea ja asunnon vuokra paljon suurempi, kuin nykyisen.

Tarvitsemme rahaa elääksemme. Mutta työ, jota en rakasta ei jaksa pitkään motivoida minua pelkän rahallisen arvonsa vuoksi.

Mietin pitkään lähteäkö enää edes haastatteluun niin hyvin asiani nyt ovat. Ja kuin pisteenä Iin päälle, sain vielä tarjouksen Helsingin ydinkeskustassa Ullanlinnassa olevasta hoitolapaikasta. Ja koska Reikiopettaja opinnotkin ovat Helsingissä niin tämä kaikki olisi aivan upeaa. Kuinka helposti elämä järjestyikään.

Makasin mieleni myllerryksessä eräänä myöhäisiltana. Uni ei ottanut tullakseen millään vaikka olin työpäivästä väsynyt. Olin sanonut Hei Hei Rovaniemelle, koska se ei ollut missään nimessä järkevä valinta rahallisesti tällä hetkellä.

Sanoin hei hei vaikka tiesin, että suljettua ovea ei saisi auki myöhemmin. Mahdollisuudet pitää käyttää sillä hetkellä, kun ne tulevat. Sen olen oppinut.

Yhtäkkiä, ikkunani takana olevasta kuusesta kuului pöllö huuto. Kuuntelin, se jatkoi vain kutsuaan. Nousin avoimelle ikkunalle sitä kuuntelemaan ja sydämeni valtasi ilo ja rauha. Kiitollisuus kaikesta kauniista elämässäni. Kun se lopetti kiitin ja meni takaisin nukkumaan. Nukahdin heti.

Aamulla ajaessani töihin valtava musta korppi kaarsi konepeltini yli. Jokin siinä osui suoraan sydämeeni. Kuiskasin sille hiljaa mielessäni ”Hei veli” ja hymyilin. Tunsin sydämeni laajenevan rakkaudesta. Toinen käsi sydämellä, toinen ratissa, ilon kupliessa nauruna ilmoille jatkoin ajamista. Mietin mitä viestiä minulle tuotiin?

Töissä täysin rauhallisessa, iloisessa mielentilassa, se nousi esiin. Pakottamatta, kivuttomasti.

Voiko unelman järkeistää?

Jos unelmaa ajattelee järkevästi ja rahallisesti onko se aito unelma?

Siinä hetkessä mietin, että jos ihan kaikki olisi mahdollista juuri nyt, mitä haluaisit tehdä? Vastaus nousi esiin ennen kuin oli kerennyt muotoilla lauseen loppuun päässäni. ”Lappiin”. Mietin miksi? ”Luonto”. Näin silmissäni tunturit, vaellukset ja kairat.

Tajusin kuinka olin avautunut kaikelle uudelle vuonna 2016 muuttaessani tänne maalle. 2017 vuonna maalasin 25 taulua, aloitin kirjoittamaan kirjaani sekä perustin blogin. Mitä muutto Napapiirille saisikaan aikaan luovuudelleni? Koko uudistuneelle elämän energialle?

Miten järisyttävää olikaan huomata ero siinä, kun sydän puhuu ja kun järki puhuu. Ei unelma ole unelma, jos se on kutistettu pieneen laatikkoon ”onko minulla tähän varaa?”. Silloin elää elämäänsä puuteen ja pelkojen maailmassa. Järkevä tekeminen sammuttaa luovuuden palon ja elämän ilon.

Tiedättekö kuinka hullulta minusta tuntui kieltäytyä tuosta hoitolapaikasta? Pienestä osasta unelmaani. Itseni elättämisestä reikihoidoilla. Mutta unelmaani kuuluu muutakin. Halu maalata ja kirjoittaa, tunnen valtavaa halua vaeltaa metsissä Ullan kanssa. Määrätä itse päivieni kulku. Ja silti elää runsaudessa.

Luovuus tarvitsee tilaa ja aikaa syntyäkseen. Se ei synny työpäivän jälkeen väsyneenä oravanpyörästä. Se syntyy pakottomassa tilassa missä aika on merkityksetöntä. Kun vuonna 2016-2017 minulla oli aikaa kirjoittaa ja maalata syntyivät tauluni illalla-yöllä ja kirjoitukseni aamu varhain. Jollain tavalla minä keksin keinon päästä tuohon tilaan takaisin.

Minä luotan siihen että elämä tuo sen kaiken mitä tarvitsen. Minun täytyy uskaltaa availla ovia, joita elämä minulle tuo. Uskaltaa kieltäytyä jostain hyvältä kuulostavasta. Minä haluan kaiken. En yhtään vähempää.

En aio tyytyä murusiin. Niitä minä olen keräillyt koko elämäni. Minä haluan kokonaisen tuoreen leivän. Hyvältä tuoksuvan ja maistuvan. Koko elämän kirjon. Jokaisen kokemuksen, jokaisen uuden tuulen.

Onko väliä minne elämä vie? Mitä kautta löydät päämäärääsi? Merkityksellistä on vain se, että vihdoin koet itsesi niin suuren rakkauden arvoiseksi että sallit itsesi pyrkiä kohti unelmiesi elämää.

Kauneinta Valoa päivääsi <3

KAIKKEA EI VOI SAADA.

Kaikkea ei voi saada on mantra, jota olen kuullut viime aikoina ihmisten hokevan minulle. Sitä käytetään, kuin ristiä suojaamaan pahalta. Kilpenä sille, ettei kannata yrittääkkään koska ”No hei kaikkea ei voi saada.” Suomalainen pessimismi on iskenyt jälleen .

Kaikkea ei voi saada on mantra, jota olen kuullut viime aikoina ihmisten hokevan minulle. Sitä käytetään, kuin ristiä suojaamaan pahalta. Kilpenä sille, ettei kannata yrittääkkään, koska ”No hei kaikkea ei voi saada.”

Olen rakastunut tähän paikkaan. Pernaja tarjosi minulle uskomattomia mahdollisuuksia ruveta tekemään, jotain sellaista mitä en ollut koskaan voinut uneksiakaan. Turva sataman, jossa pystyin eheytymään, maalaamaan, kirjoittamaan ja syventämään luontoyhteyttäni.

Kun toin ensimmäisen kerran asuntohakemuspapereita Loviisaan 2016 elokuussa, näin linja-auton ikkunasta kyltin Kotka Kouvola, en muista kilometrejä, mutta sen kyltin nähdessäni tiesin, että Loviisa olisi vain ensimmäinen askel matkallani hypyssäni. Kun palasin tänne marraskuussa 2018 matkojeni jälkeen tiesin, että palasin tänne sulkemaan ympyrän.

Olen ollut levoton marraskuusta saakka ollessani täällä. Jalka koko ajan oven välissä. Matkalla uuteen mutta minne? Mikä olisi suunta? Mikä tehtävä? Odotin vain kirjan saamista päätökseen. Siinä sivussa valmistelin elämääni täällä. Taistellen kuitenkin koko ajan sen sisäisen tiedon kanssa, että matkani jatkuisi. Muutos jo yksistään on pelottavaa vaikka se olisi tarpeellistakin kehitykselle. Äärimmäisen vaikeaa siitä tekee itsensä kanssa taistelu, sen olen oppinut. Tieto ei silti juurikaan helpota niitä hetkiä, kun heräät keskellä yötä vatvomaan asioita haluamattasi muutos stressin kourissa.

Sillä mikään kasvuasi edistävä muutos ei ole koskaan kivuton.

Uskoin jollain tasolla haluavani Helsinkiin taikka Vantaalle takaisin niiden suomien mahdollisuuksien vuoksi. Ei tarvitsisi autoa, voisin kouluttautua, voisin käydä vapaaehtoistyössä, siellä olisi paljon enemmän töitä tarjolla, olisihan siellä pari puutakin metsän korvikkeena.

Samalla tiesin viime syksystä, etten voisi enää asua kaupungissa vahingoittamatta itseäni pahasti. Sen osoitti viime syksyn kokeilu asua ja tehdä töitä Laajasalosta käsin. Sain paniikkikohtauksia, kun en päässytkään metsään. Mieleni väsyi ja lakkasin hoitamasta itseäni. Työmatkat ottivat useita tunteja päivästä julkisilla.

Tiesin kaiken tämän, silti muutoksesta pelokas mieleni yritti muuttaa tuon kaiken kullaksi. Tavoittelemisen arvoiseksi. Se kaikki oli minulle tuttua 45 vuoden kokemuksella, turvallista siis.

Olin jälleen sisäisen ristiriidan sotatantereella.

Minulla oli omasta halusta viikon tauko töistäni (kirjoitin) ja sen jälkeen meni muutama päivä, ettei keikkaa tullutkaan. Muutto pähkäilyt saivat lisä buustia mieleni sortuessa myös valtavaan turvattomuuden paniikkiin. Tilillä oli rahaa, katto pään päällä mutta mieli vei jälleen tätä tyttöä. Tuleva auton katsastus ja auton korjauskulut lisäsivät stressiä. Sinkoilin sinne tänne mieleni kieppuvassa karusellissa. Missä asuisin ja missä tekisin töitä? Seisoin jälleen pelkojen portailla, joita lipesin alemmas ja alemmas.

Kuten ennekin tiesin, että jossain kohti saisin putoamisen loppumaan. Elämä on jatkuvaa tasapainottelua hyvän ja pahan päivän kanssa. Toinen seuraa aina toista. Mutta tietenkin siinä välissä pähkäilin vaihtoehtojani. Järjellä ajatellen kaupunki oli ratkaisu liikkumis- ja työpulmaani. Kolmannen sektorin palvelut, joissa tunsin tarvetta olla mukana, vapaaehtoisena olivat siellä. Mutta ja siinä tulikin valtava mutta. Kehoni reagoi käpertymällä ja pahoinvoinnilla ajatukseen, että muuttaisin takaisin pääkaupunkiseudulle ja kerrostaloon. Se tunne oli lamaava. Yritin ohittaa kehon viestiä mukamas vastustuksena, joka menee ohi kun vain muutan kaupunkiin. Silti tiesin selityksen pupuksi. Niin voimakas oli kehoni viesti.

Kun kaikki tämä ei riittänyt rupesi mieleni kaipaamaan menneisyydestä ihmisiä. Se nosti esiin kaipausta johonkin sellaiseen, jolle olin monta kertaa sanonut ei kiitos oman hyvinvointini vuoksi. Annoin mielelleni hetkeksi periksi ja otin yhteyttä tuohon ihmiseen. Kehoni sekosi kokonaan. Kaikki oireet, jotka olivat olleet vuosikausia pois elämästäni pamahtivat voimalla päälle. Se löi minut ällikällä. En tajunnut mitä tapahtui vaikka tieto oli jo minussa. Kehoni oli huutanut EI KIITOS niin lujaa, etten voinut enää olla kuuntelematta sen viestiä. Minä ymmärsin ja olin kiitollinen.

Kaikkea tätä kokiessani rupesin sitten saamaan tuota ”Kaikkea ei voi saada kommenttia”. Että on pakko valita. Joko asuu luonnon keskellä tai monien mahdollisuuksien kaupungissa. Hetken mietin samaa, vaikka mieleni kapinoi. Sillä minä haluan ehdottomasti uskoa, että kaiken voi saada.

Me hoemme jonkinlaisia opittuja uskomuksia, kuin totuuksia. Omaksumme niitä ja kiinnitämme ne mieleemme, jotta voimme käyttää niitä yhä uudestaan ja uudestaan aina kun tulemme kohtaan missä meitä pelottaa. Onhan helpompi sanoa, ettei kaikkea voi saada kuin lähteä tavoittelemaan kuuta taivaalta. Uskaltaa tehdä omaan elämäänsä sellaisia muutoksia, että sinun itsesi on hyvä olla ja elää valintojesi kanssa.

Pääni pyörityksen jatkuessa aina vain menin vihdoin sinne missä tiedän kaikkien asioiden asettuvan aina oikeisiin mittasuhteisiinsa. Missä välitön stressihormonien poistuminen alkaa ja ajatus kohtaa sydämen. Menin metsään. En tarkoita paria puuta asfaltilla kasvamassa, vaan isohkoa metsää, jossa kohtaa hirviä sun muita kärpäsiä.

Söimme Ullan kanssa mustikoita. Katsoimme lintujen lehahtelua puusta toiseen. Vaeltelimme ja viimein osuin ihmeellisen kauniiseen paikkaan, jossa aitosudenkorennot metsästivät.

Vajosin polvilleni ihailemaan noita hyönteisiä, jotka kantavat mukanaan illuusion viestiä. Jaoimme Ullan kanssa eväät. Pari kananmunaa ja banaanin sekä huikka kahvia koirallekkin. Sitten vajosimme maahan tuijotteleemn pilviä ja sudenkorentoja. Nauttimaan päivästä.

Silloin siinä kauneuden ja olevaisuuden hetkessä, sen tajusin. Mietin:” Kuka voi oikeasti sanoa, ettei kaikkea voi saada? Istun tällä hetkellä mustikkamättäässä ja mun koko elämä on tässä hetkessä. Mä olen saanut ihan kaiken tähän hetkeen. Miten niin kaikkea ei voi saada? Eikö se riipu ihan siitä mitä haluat ja mitkä tavoitteet asetat itsellesi? Mun tavoite oli hypätä pois oravanpyörästä. Tulla lähemmäksi luontoa ja hidastaa. Eikö se ollut toteutunutkaan? Sen lisäksi luovuuteni heräsi. Mitä ihmettä minä haluaisin vielä? Mähän oon saanut kaiken ja enemmänkin.”

Tunsin suuren vapauden repivän sydäntäni, kun ajoin kotiin tuolta metsästä. Ilo kupli nauruna ulos. Olin vapaa. Kuin, joku olisi nostanut alasimen painon pois rintani päältä. Tajusin, että olin peloissani mennyt taas sokeaan pisteeseen ja tuijotellut vain yhtä ”turvallista” vaihtoehtoa.

Mitä töihin tulee on todettava, että maanantaina, kun olin lakannut huolehtimasta. Sain soiton kolmesta eri paikasta, joissa olisi ollut töitä minulle. Otin vastaan ensimmäisen paikan. Siellä tiistaina töissä ollessani sain soiton ja minulla on haastattelu vielä yhteen paikkaan. Myös perjantaina sain soiton keikasta. En todella tiedä voisinko saada Helsingissä enemmän työtarjouksia?

Auto ongelmakin tuntuu ratkenneen. Sain viimein erään hyvän autonkorjaajan kiinni, joka teki hyvän tarjouksen kaikkien vikojen korjaamisesta. Maksan vähemmän vuokraa, välillä enemmän matkakuluja, työmatkani ovat silti kivuttomia nopeita ja kauniiden maisemien ympäröimiä. Olen suunnattoman onnellinen tavastani elää. Se tuntuu joskus haasteellisemmalta mutta itse asiassa kaikki on vain mielen houretta ja osa kasvumatkaa.

Ymmärsin myös että aina, kun mieltäni painaa joku suurta ahdistusta aiheuttava tunne, johon alan saada tiedostavaa näkökulmaa, alkaa mieleni askarella tuon menneisyyden kaipuun kanssa. Mieli on ovela harhauttaja. Kun tuijotan vain kaipuutani en enää näe pelkojani. Ja juuri silloin voin ohjautua väärin.

Tiedän käyneeni saman läpi ennenkin. Ellen opi jotain asiaa se tulee niin monta kertaa eteeni, että teen valinnan joka on aidosti minulle hyväksi. Sitä on kasvu. Vastuunottamista omasta hyvinvoinnistaan.

Mielenkipu todellakin kasvattaa. Se laittaa meidät tarkastelemaan aidosti vaikuttimiamme ja pakottaa valitsemaan aina uudestaan ja uudestaan sen mikä johtaa pidemmällä aikavälillä onneen.

Ei ole huono asia käydä kaikkea läpi. Sillä ellen koskaan tarkastelisi valintojani en edes huomaisi kasvuani. En olisi huomannut, kuinka nykyään aina teen valintoja oman hyvinvointini hyväksi, en sen kustannuksella. Kaikki oivallukseni olisivat jääneet pimentoon.

Täällä aloitin 2016 kirjoittamaan kirjaani, kohtaamaan sitä kautta varjoni, epätäydellisyyteni, kipuni, tuskani, syyllisyyteni. Lopultakin kesäkuussa minä kirjoitin sen loppuun rakkaudenlangalla sidottuna. Eilen oli vihdoin aika päästää irti. Kolme vuotta elämästäni paloi ilmaan rummutuksen säestyksellä: Tänä yönä aaveet haudataan / lepoon puutarhaan lasketaan…

Se vapauden tunne toi minut tämän päivän oivallukseen. Muutan kyllä, sillä haluan aidosti uuden alun ja silti jatkumon tälle kaikelle. Mutta en takaisin. Sen kaiken olen jo kokenut. Uusi ”kaupunki”, uudet kuviot. Nyt tunnen innostuneisuutta, uteliaisuutta, avoimuutta, seikkailun halua ja rauhaa. Onnellisuuttakin. Se on olotila, jolla pitää uudelle matkalle lähteä. Maailma on avoin minulle. Ei vain yksi pelon sanelema paikka vaan kaikki mahdollisuudet.

Meillä on erilaisia tapoja kokea elämää. Tämä on nykyään minun tapani. Sinun tapasi voi olla toinen. Mutta, jos joku joskus sanoo että kaikkea ei voi saada, älä usko.

Pysähdy ja tarkastele aidosti elämääsi.

Voi olla, että huomaat saaneesi enemmän, kuin koskaan osasit pyytääkään.

Kauneinta valoa päivääsi <3

Vaihtoehtohoidot vs. Nykylääketiede

Vieraskynä kirjoitus, olkaa hyvä.

Tahdon kertoa omakohtaisen kokemukseni tuosta usein suuria tunteita herättävästä aiheesta. Itseäni pidän aika tavalla skeptikkona sillä kyseenalaistan lähes kaiken, kunnes saan konkreettisen todisteen jostain asiasta. Siksipä yleisesti hyväksytty lääketiede ei vakuuta minua sen enempää kuin esim. vahat perinnehoidot. En ymmärrä miksi niiden pitäisi kilpailla tai sulkea pois toisiaan.

Ajattelen, että niiden tulisi lähinnä täydentää toisiaan, sillä kyse on ihmisen hyvinvoinnista ja terveydestä.

Minä kipuilin olkapääni kanssa lähes parikymmentä vuotta, kunnes eräs tuttavani kysyi uskonko ”jäsenkorjaukseen”? Vastasin että en yleensä usko mihinkään mutta pyrin antamaan kaikelle ja kaikille mahdollisuuden. Tuo tuttavani kertoi käyvänsä Kaustisella Kalevalaisen jäsenkorjaajan luona ja saaneensa sieltä avun vaivoihinsa.

Olin syönyt oman särkylääke kiintiöni täyteen ja tiesin ettei niiden vaihtaminen yhä vahvempiin paranna olkapäätäni. En liioin uskonut että leikkaus, jota oli jo väläytelty vaihtoehtona ollut oikea ratkaisu. Niinpä lähdin tuttavani mukana Kaustisiin näyttämään kättäni ja saamaan apua selkävaivoihini.

Olkapäätäni olivat tutkineet ja hoitaneet lääkärit, fysioterapeutit ja urheiluhierojat. Tuloksetta ja hoidoksi tarjottiin yhä lepoa, kortisoni pistoksia ja lopulta ”puukkoa”. No kuten jo sanoin mikään noista ei ollut mielestäni se mitä olkapääni tarvitsi.

Päästyäni viimein jäsenkorjaajan käsittelyyn sain vastailla monenlaisiin kysymyksiin liittyen vamman syntyyn ja sieltä nykyhetkeen. Käytyään selkäni läpi tuo nainen tutki ryhtiäni kysyen onko olkapääni ollut kauan tuolla tavoin. Sanoin etten minä tiedä miten sen kuuluu olla mutta tiedän ettei se toimi. Sen jälkeen, kun olin kuvaillut kipuja ja oireita alettiin käydä läpi liikeratoja. Ne olivatkin aika kaukana ”ehjän” käden liikeradoista.

Aika pian tuo jäsenkorjaaja sanoi, ettei olkapäässäni itseasiassa ole vikaa, vika on lapaluun liikkuvuudessa. Tarkemmin lihaksissa lapaluun alla, jotka putoamistapaturmassa olivat jotenkin menneet tilaan, joka esti lapaa liikkumasta oikein.

Puolen tunnin suht kivuliaan ”kaivelun” jälkeen alettiin kokeilla liikeratoja uudelleen. Kun lapojen alla kaikki oli paikoillaan, alkoi olkalihasten käsittely ja hetki hetkeltä liikeradat palasivat. Olkapää ei enää luiskahtanut pois paikoiltaan kuten ennen toimenpidettä vaan liikkui lähes samoin, kuin terve käsi toisella puolella. Tuntui hullulta, että vika, jota oli haettu olkapäästä kuvaamalla ja muilla keinoin ei ollutkaan olkapäässä vaan ihan muualla.

Poistuessani jäsenkorjaaja antoi ohjeet, kuinka toimia käden kanssa. Olkapäätä tukevat lihakset olivat koko lailla kadonneet käytön puutteen vuoksi, joten kuntoutusta oli pitkäksi aikaa, On ihan mahtavaa, että tänään voin tehdä tuolla kädellä lähes kaikkea mitä tein. reilut kaksikymmentä vuotta sitten. Voin pelata sulkapalloa tai tennistä ilman että maila lentää kesken lyönnin ja olkapää on sijoiltaan. Ihan mahtavaa on myös se, etten antanut pistää kortisoni piikkiä toisensa jälkeen tai lähtenyt leikkauttamaan olkapäätä, joka ei pysynyt paikallaan eikä liikkunut kunnolla.

Minä sain avun jäsenkorjauksesta, joka vaikuttaa aika kokonaisvaltaiselta hoidolta, ja hoidolta, jossa etsitään ongelman syy. Eikä vain hoideta oireita kuten ikävä kyllä usein tehdään.

Hiukan provosoivasta otsikosta huolimatta en edelleenkään halua asettaa vastakkain eri hoitomuotoja vaan toivon, että turha kiihko olisi poissa, kun keskustellaan asiasta. Kun tulehtunut umpisuoleni leikattiin, siihen tarvittiin kirurgiaa ja kovia lääkkeitä. Toimimaton olkapääni korjattiin löytämällä vika sieltä missä se oikeasti oli.

Kiitos ja kunnia kummallekin ammattikunnalle en kuollut tulehdukseen ja minulla on mainiosti toimiva olkapää. 

Seppo Ristolainen.

Pelkoja Suuremmat Unelmat, kirja josta todella pidin

Se on inspiroiva ja kaunis tarina mutta ennen kaikkea kirja on hyödyllinen käsikirja tehtävineen, sillä se laittaa tarkastelemaan myös omia pelkoja ja opettaa kohtaamaan niitä.

Käteeni osui kirja nimeltä Pelkoja Suuremmat Unelmat jonka on kirjoittanut Varpu Eana. Jo pelkkä nimi aiheutti minussa kuplivaa iloa ja iloista toiveikkuutta.

Mikään ei kuitenkaan valmistanut minua siihen miten paljon kirja minulle antoi. Niitä ahaa elämyksiä ja de ja vu tunteita. Se vertaistuki minkä kirjasta sain, sitä ei voi ostaa millään rahalla, se on vain koettava lukemalla. Sukeltamalla syvälle kirjan koskettaviin tarinoihin. Tunnistamalla niissä itsensä ja hänetkin. Tuntemalla myötätuntoa. Sillä usein havahduin ajatukseen ” voi pikkuinen” . Tiesin tasan miltä kirjailijasta on täytynyt tuntua.

Kirja on omaelämänkerrallinen kertomus ahdistuneisuushäiriöstä sekä paniikkihäiriöstä. Se avaa pelkojen maailmaa, kuinka ne voivat rajoittaa huomattavasti arkeamme. Mutta se myös kertoo kuinka niitä voi ylittää, jotta voi elää mahdollisimman täyttä elämää. Ja kuinka yltää unelmiinsa. Se on inspiroiva ja kaunis tarina mutta ennen kaikkea kirja on hyödyllinen käsikirja tehtävineen sillä se laittaa tarkastelemaan myös omia pelkoja ja opettaa kohtaamaan niitä.

Itselleni, raiskakusen uhrille ja häpeään kiinni jääneelle ihmiselle, kolahtivat suuresti luvut ”Seksuaalisuuden pelot” sekä ”Rakkauden ja rakastamisen pelko”. Vaikka olenkin ylittänyt noita pelkoja en silti kokenut kirjaa turhaksi, sillä aivomme vaativat tuhansia toistoja ( ainakin minusta usein tuntuu siltä) oppiakseen, jonkun asia uusiksi. Ja varsinkin ylittääkseen pahan trauman aiheuttaman muistijäljen ja muuttaakseen sen aiheuttaman välttelevän käytöksen.

Ostin kirjan omakseni ja minua ilahduttaa aina, kun silmäni osuvat sen kanteen. Se muistuttaa minua jatkuvasti siitä, että vain omat pelkoni estävät minua saavuttamasta unelmiani. Joka kerta minä voimaannun nimestä. Se nostaa hymyn huulilleni ja kannustaa jatkamaan. PELKOJA SUUREMMMAT UNELMAT mikä kiehtova kirja itsetutkiskelun ja itsensä ymmärtämisen avuksi. En voi muuta, kuin lämpimästi suositella sitä luettavaksi ihan kaikille.

Rentouttavaa riippumatto matkaa hyvän kirjan parissa 🙂

Tässä kirjoittamiani artikkeleita peloista Uskallatko sanoa elämälle kyllä? https://www.ketunhenki.fi/uskallatko-sanoa-elamalle-kylla/

sekä Miksi on tärkeää oppia rakastamaan itseään? https://www.ketunhenki.fi/wp-admin/post.php?post=159&action=edit

Myös Itsetuntemus on suurinta rakkautta käsittelee tätä tuiki tärkeää aihetta https://www.ketunhenki.fi/wp-admin/post.php?post=47&action=edit

LUONNON REIKI

Vajosin kauaksi rentoutuneen mieleni syvyyksiin ihanassa autuuden tilassa. Lintujen liverrys. Kesäinen käen kukunta. Tuulen tarina puiden oksissa. Syvä hiljaisuus täynnä elämän ääniä. Kehoni täydellinen tasapaino. Ikuisuuden harmonia ajattomuuden hetkessä.

Olin herännyt siivoamaan kello viisi aamulla. Joskus ideani, vaikka osoittautuisivatkin hyväksi, aiheuttavat ylimääräistä työtä ja aikaisia heräämisiä. Tosin se oli mukavaa työtä. Arjen pyörityksessä oveni oli ollut vain heiluri saranoilla ja siivous ei sellaisessa melskeessä ole koskaan ensimmäinen tehtävä listallani.

Säntäillessäni edestakaisin vaatekasojen välillä, kiskoen imuria perässäni, pyöri mielessäni päivän teema. Rankkasade rummutti ikkunoita eikä sää näyttänyt selkenemisen merkkejä ennustuksista huolimatta. Vettä oli satanut koko yön. Varasuunnitelmakin oli, koska ihmiset matkustivat kauempaa luokseni. Minulla on hoitohuone asunnossani, jossa voisimme tarpeen vaatiessa tehdä hoitoja.

Muistan aikoja jolloin olin vihainen säälle. Vaikka itseasiassa olin vihainen asioille elämässäni. Koska en voinut tarkastella niitä vielä silloin rehellisesti kiukuttelin säälle. Oli liian kylmää, kuumaa, tuulista, sateista. Aina löytyi joku marinan syy, vaikka olisin tutkaillut säätä tasalämpöisestä huoneistostani.

Hyväksynnän opettelemisessa luonto on suurin opettajamme. Sen mahti on kiistaton. Alkaen jokapäiväisestä säästä ja jatkuen ihmisen biologiseen kelloon. Me synnymme, rapaudumme ja kuolemme vaikka käyttäisimme mitä tahansa voiteita ja ostaisimme mitä tahansa varaosia plastiikkakirurgeilta. Kun asioita ei voi muuttaa ne voi opetella hyväksymään. Pelko ja sellaisten asioiden vastustaminen sekä märehtiminen mille emme voi mitään vie tuhottomasti energiaa.

Hyväksyin siis vallitsevan sään miettien sen puhdistavaa ja elähdyttävää vaikutusta luonnolle helteiden jälkimainingeissa.

Kuin taiottuna aamun ja yön rankka sateet vaihtuivat juuri tapahtuman aloitusaikaan, kello 11, hohtavaan auringon paisteeseen. Vesilammikot höyrysivät kylän raitilla. Lämpötila kohosi minuuteissa hellelukemiin. Kuuman kostea viidakkoilma sai minut kaivamaan uimapukuni kätköistäni. Olin kertonut ihmisille mahdollisuudesta päästä uimaan hoitojen jälkeen. Meri on täällä ihan vieressä metsäkaistaletta, johon olin suunnitellut heidät vieväni.

Alkuperäisen japanilaisen Reikin tekniikkapäivillä sain idean kutsua yhdistyksen jäseniä Luonnon Reikin äärelle tänne Loviisan Pernajaan. Rakastan luontoa kuten varmasti aiemmista artikkeleistani, muunmuassa Eheyttävä Luontoyhteys https://www.ketunhenki.fi/641-2/, käy ilmi.

Ajatukseni oli yhdistää luonnonenergiat, jotka nekin ovat todella eheyttäviä jo yksinään, rakkaudelliseen Reiki energiaan. Olin aiemmin meditoinut ja joogannut luonnossa. Hoitanut siellä koiraani ja kasvillisuuttakin. Mutta nyt oli aika hoitaa siellä muita ja kokea itsekin hoito luonnon helmassa.

Reiki hoitoja, luonto, elähdyttävää yhdessä oloa ja nyyttikestit. Voiko päivältä enempää toivoa?

Kävelimme kylän raittia pitkin iloisesti jutellen. Esittelin hiukan kylän kauniita rakennuksia mutta kyllä Pernajan kylä itsessään puhuu kauneudellaan ja historiallaan puolestaan. Sinisenä hohtava merenlahti, täydessä kukassa olevat puutarhat ja luonnon kukittamat raitin reunukset. Vehreys ja sinisyys. Rauhoittavat värit itsessään ja iloinen mieli.

Nousimme polkua ylös metsään. Alustan asetimme sammaleiden päälle. Niiden alla ikiaikainen kallio. Näkymä huojuvien heinien peittämälle peltoaukealle, jossa peurat usein käyskentelevät. Ympärillä vankkoja mäntyjä, mustikan varpuja ja muutama koivu. Alkukesän vilkas linnusto lennähteli kiireissään edestakaisin puissa.

Keskittyessäsi hoitamaan, olemaan läsnä hoidettavalle, koko maailma ja sen ihmeet aukeavat sinulle. Läsnäolo hetkessä saa sinut huomaamaan ihan kaiken, pienintäkin yksityiskohtaa myöten.

Koppakuoriainen, joka surahtaen putoaa puusta. Perhosen siiveniskun aiheuttama tuulenvire. Hyttysten jalkojen keveä kosketus iholla. Kävyt, jotka kypsyyttään poksahtelevat retki alustalle. Saalista kantava muurahainen ja mittarimato, joka keltaisena kulkee pitkin tummansinisten sortsien lankoja.

Maatessani hoidossa tunsin energioiden kulun kehossani. Kehollani auringon lämpö ja hoitajien käsien kosketus. Vajosin kauaksi rentoutuneen mieleni syvyyksiin ihanassa autuuden tilassa. Lintujen liverrys. Kesäinen käen kukunta. Tuulen tarina puiden oksissa. Syvä hiljaisuus täynnä elämän ääniä. Kehoni täydellinen tasapaino.

Ikuisuuden harmonia ajattomuuden hetkessä.

Hoitojen jälkeen pienen pieni sisilisko laiturilla paistattelemassa huikaisevaa päivää. Sukellus suolaisen lämpöiseen meriveteen. Antautuminen aaltojen vietäväksi kelluen. Muiden äänet kaukaisuudessa kun he istuivat laiturilla jutellen nauttimassa maalaisilmasta.

Yhteisen pöydän ympärillä vilkas ajatusten vaihto. Kiitäen naurusta vakavimpiin aiheisiin ja taas takaisin nauruun. Päivä venyi iltaan mutta meillä ei ollut kiire. Me olimme löytäneet olemisen keveyden ja ajattomuuden. Olimme löytäneet ihmisyyden syvimmän olemisen. Jakamisen.

Syvällä kunnioituksella ja rakkaudella kiitos teille kaikille uskomattoman kokemuksellisesta päivästä.

Minä tunsin olevani maailman onnekkain ihminen.

Kauneinta valoa päivääsi <3

Kesäisin terveisin Riikka-Lea

KESÄTAUKO

Viimeiset kuukaudet ovat olleet vauhdikkaita.

Aloitin uuden työn. Sen lisäksi yritän viedä Ketun Henkeä eteenpäin. Se on muutakin, kuin tämä blogi se on osa-aikaista yrittäjä elämää täysipäiväisen työn ohessa. Opiskelen Traditionaalisen Japanilaisen Reikin opettaja koulutuksessa. Sen lisäksi aloitin Unelmabisnes koulutuksen.

Molemmat opinnot vievät aikaa tehtävien sisäistämisen ja harjoitteiden myötä. Unohtamatta Reiki opiskelussa paikallaolovelvoitteita, jotka yleensä osuivat viikonloppuihin jotka ovat ainoat vapaat hetkeni.

Rakastan kirjoittamaista ja blogaaminen on ollut minulle todella tärkeää mutta kerran viikossa päivittyvä blogi on liikaa voimavaroilleni tällä hetkellä, kun minulla on menossa myös suurempi kirjoittamiseen liittyvä henkilökohtainen projekti.

Vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja ja kotona odottaa aina myös iloisena häntää heiluttava Ulla jonka kanssa minulla on tarve samoilla metsissä.

Päätös ei ole helppo, sydäntä särkee jo nyt, niin paljon minä rakastan kirjoittamista mutta tämä on ainoa mistä voin luopua hetkeksi muista en pysty.

Kiitos, että olette lukeneet ja kommentoineet ahkerasti tekstejäni. Palaan uusin voimin jakamaan mietteitäni kesätauon jälkeen 🙂

Kauneinta valoa päivääsi <3

REIKI ON :

Reiki on rakkautta. Se on aktiivista myötätuntoa kaikkea elollista kohtaan. Se on omien tunnemyrskyjen kohtaamista ja sallimista. Se on hiljaista hyväksyntää ja kahleetonta olemista. Reiki on elämäni valo. Tie,joka johdattaa minua eteenpäin läpi omituisten olotilojen, muistojen. Pimeyden kanjonien. Syvien rotkojen, joita sielun pimeäksi yöksi sanotaan.

Reiki on hetki, kun sydän aukeaa. Reiki on ykseyden kokeminen. Yhteys kaikkeen elolliseen. Se on hetki jolloin koet niin suurta rakkautta, että pakahdut. Reiki on lempeää voimaa. Se on matka oman voiman löytämiselle. Voiman, joka kumpuaa meistä, harastamme. Se on matka oman ymmärryksen kasvattamiselle.

Reiki on keskitie, jolla horjut eteenpäin löytäen itsesi välillä ääripäistä. Reiki on voima, joka palauttaa sinut aina lempeästi takaisin kasvamaan, kuuntelemaan itseäsi. Oppimaan ja ymmärtämään. Reiki kannustaa löytämään, se valaa sinuun rohkeutta ja uskallusta. Reiki on päivieni ilo ja öideni lohtu. Reiki on ykseys ei koskaan erillisyys.

Reiki on tunne suuremmasta, toive eheytymisestä. Reiki on kaikkea tätä ja sitä kaikkea mitä voi vain kokea ei sanoittaa. Reiki on kokemisen kauneus ja kamaluus. Reiki saa sinut itkemään vuolaasti vapauttaessaan patoutuneita syvälle painettuja tunteita. Se keventää olosi kyynelien virrassa. Se kertoo, että on oikein itkeä. Reiki antaa sinulle voimaa kohdata tuskasi. Se on sallimista. Se on oven avaus eheytymiselle ja itsensä kohtaamiselle.

Reiki on henkinen harjoite. Se on syvempi ymmärrys. Jokainen kerros, jonka uskallamme käydä läpi kuljettaa meitä aina vain syvemmälle ja syvemmälle itseemme. Jokaisen kerroksen alla on aina uusi, laajempi osa meistä.

Reiki on halu sukeltaa syvälle itseen. Se on uteliasuus, joka kiidättää eteenpäin. Se on elämää, joka virtaa suonissa.

Ketun henki
Maciejowiec, Puola kuva Riikka-Lea

Reiki on kauneuden taju, vihreän kaikki sävyt. Kun Reiki värittää mieleni maisemaa näen siinä luojani kädenjäljen. Universumin koko kirjon ja syvyyden. Se ei saa minua pelkäämään vaan laajentumaan enemmän. Ymmärtämään oma rajattomuus suhteessa egooni ja rajoittuneisiin käsitteisiini.

Näen reikin luonnossa sen kaikissa muodoissa ja luoduissa. Näen sen jokaisessa kohtaamassani ihmisessä, heidän sydämissään. Silmien takana loistavana välkkeenä. Näen sen heidän tavassaan puhua, toiveissa ja unelmissa. Reiki on elämänvoimaa ja ilman elämänvoimaa me emme voisi elää. Emme olla tietoisia. Reiki on puhdasta Ki tä ja reiki on puhtainta rakkautta, kyselemättä tuomitsematta ja jakamatta.

Reiki on muutosvoimaa puhtaimmillaan. Muutos on aina eteenpäin vievää. Eämä on jatkuva muutos itse eikä virtaa voi koskaan padota. Reiki on avain ja alullepanija, elämän jatkumo ja kirkkain tähti. Reiki on tie ja Reiki on opas tuolla tiellä. Reiki on muutoksen alku ja loppu. Se on luomisvoima, synnyttäjä ja poistaja. Reiki on kuolema ja elämä. Kuole vanhalle synny uudelle. Se on ikuinen jatkumo. Reiki on virtaavaa elämänenergiaa.

Reiki on toivotus

Kauneinta valoa päivääsi <3

NYKYAJAN PIKATIE ONNEEN: ALBIINON SISÄELIMET NOIDAN PADASSA

Afrikan albiino vainot. Tapetaan ihmisiä joiden raajoja ja sisäelimiä sitten myydään poppamiehille, jotta saavutettaisiin rikkautta ja onnea. Tätä kauhistellessa siirrän katseen lähipiiriin. Siirrän katseeni Suomeen. Katson ja kuuntelen mitä täällä rakkaassa ”lintukodossamme” tapahtuu.

Pääsiäisenä johtui mieleeni noituus ja ylösnousemus. Näkyvätkö nuo teemat nykyaikana ihmisten elämässä? Miten ne koskettavat omaa elämääni vai koskettavatko lainkaan?

Noituutta on ollut olemassa kautta aikojen. Entisaikojen noidilla oli usein paljon erilaista tietoutta kasveista ja muista keinoista, joilla auttaa yhteisöään. He olivat yhteisön arvostettuja ja tarpeellisia jäseniä. Ajatelkaa ihmistä, jonka tietämys yrteistä ja parantamisesta on ollut vaikuttavaa. Miten paljon valtaa hänellä onkaan koettu olleen oman tietämyksensä vuoksi? Kun paranemisprosessia ei ole ymmärretty sen on katsottu olleen, jotain yliluonnollista.

Pikkuhiljaa noituudelle luotiin negatiivinen kaiku tarkoituksella. Uskonpuhdistukset, noitavainot. Olemme leimanneet sillä sanalla asioita, joita pelkäämme ja emme ymmärrä. Ihmiset ovat vainonneet kauhuissaan erilaisuutta. Oma tietämättömyys ja pelko on syydetty toisten niskaan. Kateus, ahneus, mustasukkaisuus, jopa turhautuminen omaan elämään.

Kuinka monta kaunista naista onkaan poltettu noitana siksi, että jonkun mies on rakastanut tai ihaillut heitä? Poltettu siksi, että joku on mennyt omassa elämässä totaalisen vikaan ja siitä on pitänyt syyttää jotakuta muuta, kun peiliin katsominen ei ole luonnistunut. Me teemme uskomattoman kamalia asioita ahneudesta, pelosta, vihasta ja kateudesta sekä vallanhimosta.

Vallanhimosta on nimetty tieto ja osaaminen yliluonnolliseksi. Parantuminen ihmeiksi. Ja määrätty, että ihmeitä saa tehdä vain kirkko, lääkäri tai tiede. Historiamme on siis täynnä menetettyä tietotaitoa. Tuo tieto on tapettu ihmisten mukana, jotka eivät ole ymmärtäneet sopeutua hiljaa joukkoon. Tapettu, jotta joku toinen uskonto tai uskomus taikka tiede saisi lisää valtaa.

Voimme tuijottaa historian hämärään ja nyökytellä tyytyväisenä, että kyllä onpa ollut tietämätöntä ja pelokasta porukkaa. Ja sitten voimme kohottaa katseen peiliin ja miettiä miten suhtaudumme itse meille outoihin asioihin? Vieraisiin ihmisiin? Punkkareihin, rokkareihin, hippeihin, romaneihin, kerjäläisiin, erakoihin? Erilaiseen ruokavalioon, reikihoitoon, luonnonmukaiseen lääkintään?

Vielä nykyaikanakin, ihan pari viikkoa siiten, sain kommentin siitä, että reiki on paholaisen hommia. Että jumala kieltää henkien kanssa työskentelyn. En kyllä työskentele, kuin oman henkeni kanssa. Minulla ei ole myöskään tarvetta istua kirkossa syyttämässä paholaista omista teoistani tai viinanhimosta. Ei tarvitse polttaa naapurin noitaa, jonka matkaan mies lähti. Eikä hilata pihalla istuvaa mustaa kissaa salonyli viiteen kertaan ilman päätä koska senhän syy se on, että lehmät kuolivat ruttoon ja satokin menetettiin.

Elämme vuotta 2019. Historia ei ole opettanut ihmiselle yhtään mitään. Edelleen etsimme syytä omaan pahaan oloomme naapurista. Omat pelkomme ja niistä kumpuavat vihamme ja vihan vallassa tehdyt tekomme on helpompi pistää paholaisen piikkiin, kuin myöntää, että juu minä sen tein.

Nopeasti etsittävä tieto, tiede, uutiset, maailman tapahtumat, luonnon tuhoaminen, sodat, ahneus, orjuuttaminen, vallanhimo. Mikään ei oikeasti ole muuttunut historian alkuhämäristä. Siitä hetkestä, kun alkuihminen kohotti pahnoilta katseensa. Näki tähdenlennon, pelästyi ja uskoi maailmaansa tunkeutuneen suureen noituuden.

Afrikan albiino vainot. Tapetaan ihmisiä joiden raajoja ja sisäelimiä sitten myydään poppamiehille, jotta saavutettaisiin rikkautta ja onnea. Tätä kauhistellessa siirrän katseen lähipiiriin. Siirrän katseeni Suomeen. Katson ja kuuntelen mitä täällä rakkaassa ”lintukodossamme” tapahtuu. Ihmisiä vainotaan siksi, että he puhuvat markkinavoimia vastaan. Puhuvat ruokamme epäterveellisyydestä. Kirjoja poistetaan myynnistä ja sanan vapautta rajoitetaan. Minkä nimissä? Oikeasti?

Missä vaiheessa meidän tiedostavassa yhteiskunnassamme tarvitaan noin voimakkaita tekoja? Tulee mieleen natsi saksa ja kirjojen polttaminen. Inkvisition noitavainot. Puhumme vapaudesta ja samalla teemme kaikkemme rajoittaaksemme yksilön vapautta, sanan vapautta, syömisen vapautta, uskonnon vapautta, oikeutta valita itsellemme paras hoito.

Vastustan kaikin mahdollisin keinoin sitä hetkeä, että joku ulkopuolinen tulee minulle kertomaan kuinka minun pitää ajatella, puhua, pukeutua ja mitä minä saan laittaa suuhuni. Ja oikeasti mihin minä saan uskoa. Millä keinoin saan hoitaa itseäni.

Joskus kuulkaas ärsyttää se tekopyhyyden ja hyveellisyyden määrä johon piilotamme kaikki omat pelkomme. Se laittaa hiukan nin kuin oksentamaan. Olemme olevinamme vapaita ja suvaitsevaisia kuitenkin olemme nin täynnä omia pelkoja, että tukehdumme olemassaolon mahdottomuuteen.

Väitämme, että meillä on sanan vapaus mutta onko meillä? Vai sulkeeko rahan mahti suumme, kuin simpukat? Mitä tapahtuu sinun takapihallasi? Tai vieläkin enemmän mitä tapahtuu sinun sisälläsi? Päässäsi, sydämessäsi? Hyväksytkö nykyajan noitavainot, vihan ja ihmisten elämän kurjistamisen rahan mahdin vuoksi. Vai saako se sinut oksentamaan ?

Uskallatko katsoa ympärillesi vai jäätkö jumiin siihen mitä ympäristö sinulle opettaa kankeiden rajojensa sisällä? Muutos lähtee aina itsestä, ei koskaan muista. Vain laajentamalla omaa tietoutamme voimme oppia aitoa hyväksyntää.

Mitäpä näillä noitavainoilla sitten on tekemistä ylösnousemuksen kanssa? Mielestäni kaikki. Me pyrimme erilaisten oppien ja uskontojen varassa kohti parempaa painosta itsestämme.
Me pyrimme kaikin voimin sielun ja ruumiin yhteyteen, ylösnousemukseen. Kohti elämän tasapainoa ja hyvyyttä. Etsien kiihkeästi, jotain meille kuuluvaa meistä puuttuvaa.

Tunnemme suunnattoman tyhjyyden sisällämme. Emme vain tiedä mistä se tulee ja miksi. Tuo ainainen nälkä, tuli joka korventaa ja saa meidät voimaan pahoin. Sitä sieluamme kalvavaa tyhjyyttä sitten täytämme materialla. Tätä markkinavoimat käyttävät hyväkseen myyden meille aina entisestään hienompia välineitä ja tapoja täyttää tuota tyhjyyttä.

Pohjattomassa ahneudessa me jopa maksamme ihmisten tappamisesta, jotta poppamies voisi sitten luoda loitsuillaan meille paremman elämän. Nykyajan pikatie onneen : albiinon sisäelimet noidan padassa.

Ikävä kyllä tuota tyhjyyttä ei vain voi täyttää materialla. Se parannetaan ainoalla tiedossa olevalla keinolla. Tiedostamisella. Oman sydänyhteyden löytymisellä. Ja tuohon yhteyteen tarvitaan työtä, jotta oma itse tulisi kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi. Ei muiden silmissä vaan omissa.

Kun sydänyhteys on löytynyt emme ole pelkojemme ohjattavissa, emme tunne tarvetta syytellä toisia noituudesta eikä öitämme täytä pelko paholaisen ilmestymisestä.

Sydänyhteys on se hetki, kun ihminen kohtaa itsensä kaikkine vajavaisuuksineen, pelkoineen päivineen ja huomaa kaikesta huolimatta kykenevänsä rakastamaan itseään. Sydänyhteys on se hetki, kun koemme ylösnousemuksen. Se on suurin rakkauden hetki. Ruumis ja sielu ovat yhtä. Me olemme kokonaisia, koemme ykseyden emme egon erillisyyttä.

Rakastaessamme aidosti itseämme hyväksymme helposti erilaisen naapurimme. Hyväksymme toistemme uskonnot ja heidän elämänpolkunsa. Saavutamme hyväksynnän tilan sillä aito rakkaus ei tuomitse.

Pääsiäisen teemat toivat minulle pohdintojen kautta näkyväksi oman kasvu matkani askeleet. Yksi eteen, kaksi sivulle. Lievän suunnan korjauksen.

Ja sitten: Eteenpäin sanoi mummo lumessa.

Kauneinta valoa päivääsi <3

Tässä vielä muutama linkki samankaltaisiin aiheisiini : MIKSI ON TÄRKEÄÄ OPPIA RAKASTAMAAN ITSEÄÄN? https://www.ketunhenki.fi/miksi-on-tarkeaa-rakastaa-itseaan/

Sekä LÄÄKKEETÖN ELÄMÄ https://www.ketunhenki.fi/laakkeeton-elama/ T