VILLI SYDÄN

                                                    

Etkö nähnyt ilmettäni, kun kerroit tarinaa koirasta, joka vihasi miehiä. Se koira, jonka laitoit häkkiin ja pikkuhiljaa makkaroilla ja rakkaudellasi sait sen kesyyntymään, uskomaan, luottamaan. Etkö kuullut hullun mieleni sykettä, vajavaisen sieluni huutoa ”Anna minun olla tuo koira kesytä minut!!!”

 Silmät palaen tein edessäsi temppuja. Kierin, nauroin, hymyilin, keimailin. Häntäni irtosi villistä osallistuvasta heilutuksesta. Halusin valtavasti olla häkissäsi, hännätön nukkavieru kulkuri. Laita minut sinne. Laita minut sinne huusi haavoitettu sydämeni. Korjaa minut talteen kuljeksimasta. Rakenna häkki turvakseni. Omaksi turvaksesi kunnes luottamus on rakennettu teoilla. En minä sinua halua purra, en satuttaa mutta minua pelottaa. Haluan torjua sinut. Siniset silmäsi, naurunryppysi. Viisaan syväluotaavan näkevän katseesi. Haluan torjua sieluni rakkauden tarpeen. Haluan torjua tarjoutumiseni. Haluan torjua sinut ja pakenen, käyttäydyn kuin mieltä vailla. Haluan uskoa ja luottaa ja silti minä pakenen.

Kaivan lapiolla tunnelin menneisyyteeni tunkiolle. Pengon haavoittuneimman muistoni. Itseni hauraimman osan esiin ja tökin sitä menneisyyden pitkällä okaisella tikulla, kunnes olen jälleen vertavuotava sykkivä haava visvainen mätäpaise peilistä katsova Notre Damen kellonsoittaja. Katson sitä tuttua, elämäni paskakasaa piehtaroin siellä ja uskottelen, ettei kukaan ei voi minua rakastaa en edes minä itse. Kaivaudun sinne muistaakseni kuinka paljon valheellisuus satuttaa. Siksipä laita minut häkkiin, etten pure sinua.

Näytä teoillasi mikä on turva. Ruoki minua rakkaudellasi, hellillä käsilläsi. Hymylläsi, naurullasi. Saa minut katsomaan uusin silmin turvaverkkoni takaa ja uskomaan, että maailmassa on muutakin kuin petosta ja kurjuutta. Että maailmassa voi olla käsi, joka ei lyö ei torju. Puhu minulle sanoja, jotka eivät viillä, raasta, revi ja satuta.

Suo minulle silti vapaus ulvoa, kuin villisusi. Laukata kesyttöminä kuutamo öinä metsään. Anna minun mennä ja palaan takaisin sinua hullusti kaivaten ja rakastaen enemmän kuin koskaan. Palaan haistamaan ihosi tuoksua. Painaudun hiljaa sykkivän sydämesi viereen, hauraaseen siteeseen minä nojaudun, näkymättömään sidokseen välillämme, villin luontoni kesytettyyn kutsuun.

Kylkeesi minä varovasti painaudun ja katson sinua ruskeilla silmilläni ikuisesti palvoen. Halukas orjatar edessäsi. Odottaen. Että avaat minulle sylisi ja annat vapaan rakkautesi virrata ylitseni, kuin keväinen puro. Nuuskin ihmeissäni ihosi kuumottavaa tuoksua ja pikkuhiljaa muistoni täyttyvät kädestä, joka helli ei lyönyt ja minun rakkauteni on oleva sinun ikuisesti. Ja kunnioitukseni sen sinä olet teoillasi ja tavoillasi ansainnut. Anna minun palata hiljaa luoksesi. Painautua kylkeesi omaan tahtiini. Hengittää kanssasi maata ja ilmaa. Tuntea ihosi nousevan ja laskevan. Turvan selässäni ympärilläni. Ei tukahdutettua raivoa ja vihaa.

 Anna minun katsoa sinua palvovasti. Älä käännä katsettasi pois. Nosta kätesi ja kosketa minua hiljaa ja arvostavasti, arvostelematta vaikka hiuksissani roikkuisivat sammaleet, saniaiset ja tummien vesien kaarnaa. Vaikka tuskaisina öinä suustani virtaisi kirosanojen ja pelkojen tulva. Ole siinä. Älä kavahda minua. Anna minun näyttää mitä sisälläni tunnen sen kaiken alla. Kuinka ihoni huutaa kosketustasi. Sydämeni haluaa, että suutelet sitä ja sen vuotavia haavoja.

Ime minusta pois kaikki saastunut veri. Ole minun sydämeni sankari, unelmieni hyvyys ja huolehtivuus. Vuodata minut peitselläsi kuiviin, jotta uusi olisi saavutettavissa jälleen. Pyyhi likaa pois ja kurkista syvälle. Mitä sinä näkisit? sen kaiken takana. Kohtaisitko ikuisesti toivossa palavan katseeni vai kääntäisitkö pois katseesi? Voisiko sieluusi palaa reikä kaikista toiveistani, ihastuksestani, ajatuksistani? Nouki kaikki roskat pois minusta. Nouki ne pois ja heitä tuleen, intohimostani roihuna palavaan. Heitä ne pois ja katso puhtaisiin kasvoihini. Sillä sitä on vapaa sydän ja vapaa tahto. Väkevänä virtana kuohuva rakkaus.

Se on matka, jonka kuljet hänestä sinuun ja sinusta häneen. Se, matka on ikuisesti iätön. Ajattomuuden virrassa oleva tyven. Se virtaa sieluni villissä sykkeessä ja silti se on olemattomasti olemassa sinussakin. Täysin paikoillaan kaikki samassa utuisessa olevaisuuden lammikossa. Hetkessä, siinä tuokiossa, kun katsoit minuun ja kesytit minun sydämeni turvattomuuden.

-RIIKKA-LEA-

KAPINALLINEN MUUTOSVOIMA

Reiki, lääkkeetön elämä, väkivaltaisista suhteista ulos käveleminen, oman väkivaltaisuuden suitsiminen, tupakoinnin lopettaminen, päihteiden käytön lopettaminen, traumojen käsittely. Nousu pohjalta, kuntoutuminen takaisin työkykyiseksi. Uskaltautuminen päihteidenkäyttäjän kaapista ulos näyttääkseni, että muutos on todellakin mahdollinen.

Asunnosta ja omaisuudestani luopuminen. Vanhojen valokuvien ja henkilökohtaisten muistoesineiden polttaminen. Omaisuus,joka mahtui 45 litran rinkkaan. Lähteminen vailla määränpäätä. Uskallus heittäytyä hullun rohkeudella katsomaan maailmaa. Tarttumaan koko ajan uusiin tilaisuuksiin. Uskaltautua kehittämään ja tutkimaan itseään. Uskaltaa laajentaa omaa maailmankuvaansa. Vanhojen asenteiden auki repiminen.

Ensimmäinen halaus, ensimmäinen suudelma jossain kohti kauan, kauan raiskauksen jälkeen. Systemaattinen parisuhteen ja rakkauden pelon kohtaaminen. Oman myötätunnon kehittyminen. Myötätunnon, armollisuuden ja arvostuksen kehittäminen. Sen uskominen, että jossain on ihminen, joka ei lyö, ei raiskaa. Maalle muutto. Viiden vuoden aikana, ei en enää edes jaksa laskea, kuinka monta elämänmuutosta olenkaan kokenut. Olen astunut niihin usein kauhuissani vatsa täynnä jäistä pelkoa mutta minä olen astunut niihin. En keksi selityksiä miksi en voi. Minä keksin selityksiä miksi minun on hyvä yrittää.

Muutos ei ole mahdollista, jos jäämme kiinni vanhoihin rakenteisiin. Kaikki pitää uskaltaa murtaa, hajottaa ja aloittaa alusta.

Olen opetellut jokaisen muutoksen myötä erilaisen tavan elää. Erilaisia taitoja. Kutistanut mittaamattoman määrän pelkojani. Olen kuullut, joka puolelta kuinka rohkea olen. Minä tunnen aina muutoksen edessä suunnatonta pelkoa. Ahdistusta ajatuksien pyöritystä. Mutta joka ikinen kerta pääsen herraksi oman mieleni suhteen. Sen joka syöttää valheita siitä kuinka on hyvä olla paikoillaan kaikessa tutussa ja turvallisessa.

Nuo valheet eivät ole totta. Meidän suurin voimamme lähtee haluamisesta, kun joku asia ei toteudu niin kuin haluaisimme tai, kun joku asia on aikansa elänyt meistä tulee turhautuneita. Turhautuminen on mahtava tunne sillä juuri silloin iskee kapina. Nyt Tämän On Muututtava!

Kapina on mahtavin muutosvoima ikinä. Kapina omaan avuttomuuteen, omiin rajoihin, saa aikaan muutosvoiman.

Kapina on rohkeuden kipinä.

En tiedä miksi synnyin tähän maailmaan täynnä kapinaa vai tuliko se minuun ensimmäisestä iskusta. Minä halusin typeränä muuttaa tuon kapinan. Ymmärrän nyt, että niin moni muukin. Ympäristöni, hakkaajani, alistajani, opettajani. Kaikki ovat tähdänneet siihen, että olisin muotissa ja nöyrä. Seisoisin jonossa liukuhihnalla enkä hyppisi liukuhihnan vieressä, eläen juuri minun kaltaisenani minun näköistäni elämää. Kun vastassa on koko ulkopuolinen maailma sekä vielä omat muutosvastaiset, turvallisuutta hakevat ja laiskuuteen taipuvaiset aivot. On ollut hetkiä, että olen ollut melkein luovuttaa. ”Mikä hiton pointti tässä kaikessa on?!!” Itkin viimeksi eilen. Tänään heräsin klo 4.44 kirjoittamaan, jahtaamaan unelmaa. Löydän aina uudestaan tuon pointin epätoivon hetkien jälkeen.

Elämän perusta on muutos. Sillä elämä ei koskaan pysy paikalaann. Se on jatkuvaa muutosta. Joka hetki vanhenemme. Emme hengitä, joka henkäystä täsmälleen samalla lailla samalla hetkellä samasta kohdasta. Elämä liikku ympärillämme koko ajan, vaikka istuismme hiljaa paikallamme meditaatiossa. Koko ajan on liikettä ja muutosta ja silti meidän aivomme vastustavat tuota muutosta kaikin voimin. Se aiheuttaa suurimmat pelkomme elämässä. Kun muutos on aidosti tarpeellinen niin me kohtaamme oman mielemme luoman pelon seinän.

Oli kyse pienestä tai suuresta asiasta. Erilainen reitti töihin. Piimän ostaminen maidon sijasta. Jopa näin pienet asiat saavat mielemme laukkaamaan villisti ja ihmettelemään mitä tapahtuu. Entäpä sitten ne isot tarpeelliset muutokset. Kuinka paljon pelkoa ja vastustusta ne herättävätkään.

Meissä ja ympäristössämme?

Ulkoisista vastustuksista olen oppinut, että muut kaatavat niskaani omia pelkojaan, kun eivät uskalla tehdä haluamiaan muutoksia omassa elämässään. Jos minua pelottaa suunnattomasti muutos voinkin taipua heidän kannalleen. ”Niin älytön ideahan se oli alun perinkin…” ja jään omalle mukavuusalueelleni. Silloin olen oikeastaan antanut periksi vain peloilleni en alistunut muiden ohjailtavaksi. Mieli keksii meille tuhansia selityksiä miksi en voi muuttaa jotain asiaa. Miksi on parempi, että se on juuri niinkuin se on. Usein on vain käynyt niin, että mitä enemmän ihmiset vastustavat tekojani sitä varmemmin minä ne teen.

Onko meillä oikeasti muuta vaihtoehtoa, kuin hyväksyminen ja sopeutuminen?

Elämässä on aina jonkinlainen muutos menossa. Jos tuntuu, kuin elämäni junnaisi paikoillaan, se yleensä itselläni tarkoittaa, että jotain suurta on tulossa. Hetki ennen muutosta.
Aivoni yrittävät vieläkin vastustaa muutoksia. Mutta olen kulkenut niin monta kertaa epämukavuusalueelleni, että se on jo paljon helpompaa. Ei se tarkoittaisi, ettei peloittaisi tai etten kävisi läpi sarjaa tuttuja pelon poistajia. Ensin vastustus, sitten ”hiusten repiminen” eli voivottelu, puhelin rumba ystäville ( puhuminen ja kirjoittaminen selkeyttävät minulla ajatukset). Unet. Hyväksyminen.

Muutoksen kaavasta on tullut minulle tuttu. Kauhuineen, pelkoineen. Epämukavuusalueella olo on suurinta kasvamista. Tiedän miten muutosvastustus kulkee minussa, enkä anna sen enää estää minua. Nykyään minä olen onnellinen ja ylpeä kapinastani, rohkeudestani. Se saa minut tekemään asioita, joita en olisi koskaan muutoin tehnyt. En uskaltanut yrittää.

Aina lopulta tulee hyväksyminen. Vaikka muutos ei olisi sitä mitä haluan. Vaikka se tuntuisi katasrofilta niin aina lopulta tulee kuitenkin hyväksyminen. Siihen nähden tuntuu hullulta että edes alun perin syöksyin vastustamaan moista tapahtumaa.

Minä olen oppinut hyväksymään muutoksen. Se lähtee ymmärryksestä elämää kohtaan. Se lähtee siitä ajatuksesta, että me emme voi hallita elämää. Me voimme vain päästää irti ja hypätä Taoon. Antaa virran viedä ja availla niin monta ovea kuin meille tarjoillaan. Mahdollisuutemme ovat täysin rajattomat. Lampaille tehdään aitaus, ihminen rakentaa omat rajansa pelkojensa kautta ihan itse.

Ehkä olette nähneet videon jossa lampailta poistetaan aitaus ympäriltä? Ne eivät pysty käsittämään sitä vaan kulkevat edelleen samoja latuja kuin ennekin. Ne kulkevat peräkanaa myös portista ulos vaikka aidat eivät rajoita enää mitenkään niiden liikkumista.

Minusta ihmiskunnan pelot ja rajoitukset näyttävät samalta. Pyörimme samassa tutussa turvallisessa kaavassa uskaltamatta keikuttaa venettä, uskaltamatta muuttaa mitään. Olemme kiinni turvallisuuden lautasamme, jonka olemme rakentaneet ja roikumme siinä viimeisillä voimillamme vaikka se ei enää tekisi muuta, kuin vuotaisi kuin seula.

Kun asian oivaltaa, ymmärtää, että vain muutoksen pelko on aina edessämme. Meidän näkymätön raja-aitamme.

Tuhat tuttua tarinaa ja me käperrymme pieneksi pelosta jääden paikoillemme. Oma mielemme on suurin pelottelijamme. Se on niin surullista. Ja helvetti se on turhauttavaa. Miksi oma mielemme jonka pitäisi olla suurin ystävämme onkin suurin elämänvoimamme hukkaaja? Miksi ihmisetä on tullut niin pelokas?

Aivomme haluavat kokea turvaa hinnalla millä hyvänsä. Jopa pikkuhiljaa tappamalla meidät keuhkosyöpään, onhan turvallisempaa tupakoida, kuin lopettaa kertovat aivomme ja tuhoavat ruumiimme ja elämämme. Mielemmee kahlitsee meidät liikkumattomaksi. Täydellisen olemattomuuden tilaan. Turtaan puuduttavaan jatkumoon. Tappaen elämänilomme, luonnollisen uteliaisuutemme ja uskalluksemme. Saaden meidät pysymään aina samassa itseämme vahingoittavassa toiminnassa. Ja kun näemme jonkun rikkovan kaavaa ensimmäinen reaktiomme on suunnaton pelko.

Olisin varmasti kuollut elämäntyyliini, päihteisiin, tuskaani. Ellen olisi uskaltautunut sanomaan mielelleni, että muutos on hyvästä! Muutos on voimaa.

Ihmiset kavahtavat kapinaa ja kapinallisia. Vain oma pelkomme puhuu meille niin väkevällä ja viekkaalla kielellä. Kapina on aina hyvästä, kun sillä yritetään päästä elämässä eteenpäin. Kapina on muutosvoimaa puhtaimmillaan.

Tervetuloa kevät ja muutoksen tuulet. Minä olen valmis. Uskaltaisitko sinä olla?

Kauneinta valoa päivääsi <3

Pari muuta artikkeliani muutoksesta:

https://www.ketunhenki.fi/uskallatko-sanoa-elamalle-kylla/


https://www.ketunhenki.fi/miksi-on-tarkeaa-rakastaa-itseaan/


LÄÄKKEETÖN ELÄMÄ?

Lääkärit opettivat minut syömään lääkkeitä ja sen jälkeen syyttivät minua siitä, että söin niitä. Jäin koukkuun, tarvitsin ja hain lisää. Minun addiktoituneet aivoni.

Paranemisesta on puolet uskoa. Uskoa lääkkeeseen. Uskoa tulevaisuuteen. Usko on äärimmäisen arvokasta. Miksi me siis teemme tuosta uskosta pilkkaa? Miksi me kyseenalaistamme sen mistä, joku toinen saa apua?

Minusta kaiken takana väijyy suuri pelko. Pelko siitä, että joku saattaa saada oikeasti kehonsa paranemaan muullakin, kuin kemikaaleilla. Kiistämätön tosiasia on lääkefirmojen ylivalta, joka haluaa rahan ahneudessa syöttää meille mitä erilaismpia pillereitä, jotta joku osakkeenomistaja jossain rikastuisi. Lääkärit määräävät niin suuria annoksia ja niin pitkäkestoisesti, että ihmisten hyvinvointi ja kunto rapautuu täysin.

Mielialalääkkeet eivät ole vaarattomia kuten yleensä uskotellaan vaan myös niiden on todettu aiheuttavan, jopa vihaa ja agressioita. Haittavaikutus tiedot ovat saatavilla ja lääkärin pitäisi ne yksiselitteisesti kertoa määrätessään niitä. Suomea on huomautettu mielialalääkkeiden holtittomasta määräämisetä mutta tahti on vain kiristynyt. Oman elämänsä huumeet voi siis hakea laillistetusti apteekista. Mutta minä en puhu yksinomaan heistä.

Minä puhun ihmisestä myös yksilötasolla. Heitän pallon juuri sinulle. Uskallatko kyseenalaistaa sen miten olet ulkoistanut oman hyvinvointisi? Uskallatko haastaa itsesi katsomaan asioita laajemmin?

Uskoisitko jos sanoisin, että minulla ei ole ollut flunssaa 5 vuoteen? Siis ihmisellä, joka sairasti sitä jatkuvalla syötöllä lapsesta aikuisuuteen. Keuhkoputken tulehduksineen sekä poskiontelon. Antibioottikuuria toisensa perään. Jatkuva kierre. Ja lopulta antibioottien tehottomuus.

Lopetin tupakanpolton toukokuussa 2013. Siitä puolivuotta lopetin päihteiden käytön. Aloitin uudella innolla liikkumaan ja käymään lenkillä. Löysin joogan sekä tanssin. Muutin ruokavalioni. Löysin kirjoittamisen ja maalaamisen. Löysin meditaation. Metsä tuli uudella voimalla elämääni muutin lähemmäksi sitä. Rauhallisempaan ja mielkuvitusta stimuloivaan ympäristöön.

Mielialalääkkeet eivät saaneet oloani paranemaan koskaan, kuten ei unilääkkeetkään. Loppuaikoina nukuin niiden voimalla 3 tuntia. Diagnoosia oli jos jonkinlaista. Mielialalääkkeistä määrättiin kolmen lääkkeen coktaileja, jotka saivat minut näkemään asioita kolmena. Silloin heitin ne menemään.

Mutta tosiasiallisesti se, että käsittelin pois mieltäni painaneet asiat sai mieleni eheytymään. Ei yksikään lääke.

Kävely läpi Helvetin -Riikka-Lea. Kuva Jussi Kurtti

En miettinyt vuosikymmeniin mitään. Kävin lääkäreillä he määräsivät lääkkeitä, joita sitten otin kuuliaisesti. Kyseenalaistin lääkkeiden toimivuuden vasta haittavaikutusten saadessa minut välillä polvilleni. Minkä määrän lääkkeitä olenkaan syönyt elämäni aikana. Varmaan Orioinin tehtaiden kuukausituoton verran.

Viimeksi muutama viikko sitten minulta kysyttiin haluanko rauhoittavia? Katsoin pitkään lääkäriä ja sanoin ei kiitos minä meditoin.

Minä aidosti mietin hetken tarvitsenko niitä. Olin päätynyt päivystykseen sydänoireiden ja voimakkaan hengenahdistuksen vuoksi. Vuosikausia ne olivat takaportti tuskaani. Samaa sekakäyttöä, kuin kaikki muukin. Addiktion mahdollistava huume tuli vain lääkäriltä. Monilta, tusinoittain heitä. Vain yhden kerran kaikkien vuosien aikana eräs lääkäri kyseenalaisti kaikki reseptini syyttäen minua. Kuohahdin ja sanoin: ”Itsehän te niitä määräätte minulle! En ole yhtäkään lääkettä aluksi edes tiennyt pyytää”.


Tämä oli niin totta. Mitä minulle alkuun sanoivat Tenoxit, diapamit, opamoxit, tramalit, lyricat, sirdaludit, norflexit, ataraxit, mirtazapinit, panacodit, gapabentinit. En tiennyt niistä mitään ennen, kuin lääkärit niitä määräsivät minulle. Lista olisi aivan loputon ja siihen päälle kaikki muut ”ei niin vaaralliset” ketipinor, rimadyll, lamotrigin, levozin. En edes muista kakkia mitä olen vuosien aikana syönyt. Noista pidin eniten. Viinan kanssa kiitos.

Lääkärit opettivat minut syömään lääkkeitä ja sen jälkeen syyttivät minua siitä, että söin niitä. Jäin koukkuun, tarvitsin ja hain lisää. Minun sairaat addiktoituneet aivoni.

Kakkein korneinta kaikessa on, että minä söin mielialalääkeitäkin täysin turhaan. Minun mieleni oli traumatisoitunut. Voiko trauman parantaa värikkäällä napilla? Kukaan ei koskaan kysynyt miten voit? Vaan aina sama mitäpä tänään koitettaisiin? Eikö lääkärin ensisjainen tehtävä olis tarjota konservatiivista hoitoa? Jos ihminen on pullea. Ruokavalion muutos. Jos hänet on raiskattu, terapiaa. Jos on vuosikausia jatkuvaa selkäsärkyä juurikaan ilman näkyvää syytä niin mitäpä, jos kysyttäisin painaako mieltäsi jokin? Sillä onhan jo tunnettu tosiasia, että mielemme ahdistus näkyy kehossamme erilaisina oireina.

Kolestroli lääkkeitäkin yrittivät minulle työntää. Tiedättekö teki oikeasti mieli vastata samalla mitalla. 

Me huudamme suu vaahdossa puoskarilaista ja kirjoittelemme kuinka uskomushoidot tekevät sitä sun tätä. Mutta vilkaisemmeko koskaan omaan lääkekaappiimme miettien kuinka paljon uskomusta vaatiikaan syödä jatkuvasti tonneittain turhia lääkkeitä?
Emme takuulla sillä sehän tarkoittaisi, että joutuisimme ottamaan vastuun itsestämme ja sanomaan lääkärille, että koitettaisiinko vaikka akupunktiota ainaisen panacodin sijaan. Me emme kyseenalaista koska olemme liian laiskoja ja pelokkaita hoitamaan itseämme.

Mietimmekö koskaan kuinka paljon lääkekuolemia on? Kuinka paljon huonoa hoitoa? Miksi lääkefirmat eivät uhraa rahoja, kuin yhdenlaisiin tutkimuksiin? Miksi tutkimus tuloksia väärennetään ja kaunistellaan? Miksi niitä täytyy vääristellä? Miksi lääkekuolemat ovat hyväksyttyjä? Miksi tuloksia lakaistaan maton alle? Jos länsimainen lääketiede lääkkeineen on niin ylivoimainen niin silloinhan meillä pitäisi olla nurkat pullollaan iloisia hyvinvoivia ihmisiä. Ainakin määrättyihin lääkemääriin nähden.

On aidosti hyvin pitkä aika, kun olisin kuullut jonkun kehuvan jotain lääkettä taikka lääkinnällistä hoitoa. Olen kyllä kuullut kamalasti kammottavia tarinoita lääkkeistä , vääristä diagnooseista ynm. Siihen, kun lisää hyvinkin järkyttävät ( joita en avannut teille vielä tässä) omat kokemukset onko oikeasti ihme, että minäkin halusin kokeilla jotain muuta? Jotain joka ei saisi minua itkien ja täristen konttaamaan pitkin seiniä. Kokien Hyväksyttyjä sivuvaikutuksia. Aikamoinen haittavaikutus sanon minä.

Olemmeko oikeasti menettäneet viimeisenkin järjen rippeemme ja muuttuneet suu auki addiktion kiimassa odottaviksi lääkeimureiksi? Jotka toistelevat lääketehtaiden mantroja ja omien pelkojensa kaikuja, kuin kauan sitten tylsistyneet poranterät. Uskaltamatta ajatella itse. Uskaltamatta kyseenalaistaa mitään.

Me emme kyseenalaista koska me joutuisimme tarkastelemaan paranemisprosessia hyvin eri lailla kuin nyt. Me joutuisimme ottamaan itse vastuun hyvinvoinnistamme. On aina helpompi syyttää lääkäriä ” Hänhän määräsi minulle tämän” Kuin ottaa vastuu itsestään ja rehellisesti miettiä Tarvitsenko minä tämän?

Jos minulla on käsi poikki menen taatusti lääkäriin mutta varauksin. Muistaen sen kerran, kun vääntelivät murtunutta sormeani edes takaisin ennen, kuin tajusivat kuvata sen kahden viikon jälkeen.

Mutta olen parhaan kykyni mukaan pyrkinyt väittelemään heitä. Aina se ei onnistu. Nykyään minulla on silti, jotain kun kävelen heidän ovestaan sisään. En pidä heitä enää jumalina. En edes kaikkitietävinä. Minulle he ovat hiukan vaarallisia mutta, joskus välttämättömiä. Toisen näkökulman antajia. Ehkä keskustelumme sitten kohtaa jossain keskellä ja saamme jotain aikaan. Usein ainakin laskun minulle.

Kaikki vain sen vuoksi että uskoin, että lääke parantaa minut koska lääkäri sanoo niin.

Liian usein kävi silti toisin päin. Lopulta heräsinkin oikeasti itse lukemaan mitä minulle syötettiin ja mihin vaivaan. Tällä hetkellä lääkekaappini sisältö olisi markkinavoimien kannalta kauhistus. 2 erilaista keuhkolääkettä sekä ikiaikoja sitten vanhentunut asperiini paketti sekä ketorin. Ostin ne mukaan irtiotollemme Eurooppaan ja siellä ne keräävät paketteihin keltaista väriä. Entisenä lääkkeiden suurkuluttajana täytyy kyllä sanoa, että olen hämmentynyt miten hyvin itsehoitoni ja alkuperäinen japanilainen Reiki toimiikaan.

Koska me yksilöinä alamme vaatimaan myös reseptiautomaateilta kokonaisvaltaista hoitoa?

Kaikki hoito mikä auttaa on hyvästä. Uskon, että joillakin lääkkeillä todellakin on paikkansa kuten rokotteillakin. Mutta halusin herättää teitä katsomaan rehellisesti kuinka paljon syömme turhia lääkkeitä välittämättä itsestämme tuon taivaallista. Se on minusta kauhistuttavaa. Ja kuinka ulkoistamme sumeilematta oman hyvinvointimme, luotamme silmät soikeina lääkäreihin ja imemme itseemme diagnooseja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä sun muusta mikä ikinä onkaan tämän hetken muotisairaus. Ja syömme taas lisää lääkkeitä.

Ja kuten huomaatte pohjaan omaan kokemukseeni. Yksikään lääke ei saanut keuhkoputken tulehdustani pysymään poissa kuukautta kauempaa. Mutta se sai, että lopetin tupakanpolton. Lakkasin käyttäytymästä, kuin kuolemansairas hakemalla sitä kautta vääränlaista huomiota. Lakkasin piilottelemasta tuskaani ja rupesin pohtimaan millä kaikella saisin itselleni hyvän olon.

Paranemisessa on puolet uskoa. Lääkkeeseen. Tulevaisuuteen. Se lääke ei aina tule purkista.

Minä uskon liikuntaan, ruokavalioon, reiki hoitoon https://www.ketunhenki.fi/reikin-vaikutuksista/, metsä kävelyyn, kirjoittamiseen, maalaamiseen, meditaatioon. Minä uskon itseni rakastamiseen, joka estää minua vahingoittamasta itseäni kemikaalikoktaileilla.

Mihin sinä uskot?

Kauneinta valoa päivääsi <3

P.S Ne jatkuvat selkäsäryt? Aloitin joogan.

MEDITAATIO HELPPO TAPA ELÄÄ HUOMATTAVASTI TERVEEMMIN?

Mikään hetki ei koskaan toistu täydellisen samanlaisena. Hajut, tunteet energian väreily, ihmiset, tapahtumat, pienet liikkeet. Siirtyessämme hetkestä toiseen me jätämme taaksemme ison kasan elämää. Haluatko sinä jättää taaksesi kasan avaamattomia ovia ja elämättömän elämän hujauksen?

Mieli, joka hallitsee niin, että elämä vilahtaa ohi huomaamatta. Kertoo miljoonia tarinoita mutta ei osaa olla hetkessä. Ei nauttia siitä. Ei huomaa elämän kulkua. Huomaa vain menneen tai huolien suon. En halua kokea elämääni sellaisena, siksi minä olen valinnut meditaation työkaluksi mieleni hallintaan. Haluan olla oman elämäni kapteeni en mitätön nappula mieleni höpöhöpö pelissä.

Sana meditaatio; suurien mielikuvien luoja ja väärinymmärryksen ja vähättelyn sekä pelkojen symboli. Itselläni se toi alkuun mielikuvan lootusasennossa istuvasta budhasta, joka näytti hyvin rauhalliselta. Asento oli mielestäni tärkeä. Harjoittelin niin sitä, kuin itse meditaatiotakin eri paikoissa ja eri tekniikoilla. Kuuntelin tuhansia meditaatio nauhoitteita mutta vasta reikin myötä rupesin ymmärtämään meditaation syvemmän olemuksen ja pääsin aidosti kiinnin siihen mitä se parhaimmillaan on.

Läsnäoloa hetkessä ja elämän hyväksymistä juuri sellaisena, kuin se juuri nyt on yrittämättä muuttaa siinä mitään.

ASENTO ja ALOITTELIJAN HUOLET

En käytä enää nauhoitteita muuhun, kuin rentoutumiseen. Elämä itse luo äänet kuten haluaa. Minä hyväksyn ne kaikki yrittämättä vaientaa niitä mitenkään. Koirani kuorsaus, naapurin tuolinjalan kolahdus, maanviljelijän traktorin jytinä, lintujen laulu, pakoputken pamahdus.

Asennolta en vaadi enää muuta, kuin rentoa ryhdikkyyttä, yleensä tuolissa istuen. Risti istunta on mieluinen, jos teen meditaatiota sängyllä sängynpäätyyn nojaten. Silloin saan istuinluuni ja alaselkäni hyvään asentoon. Pitkään meditoin myös lattialla tyynyn päällä risti istunnassa.

Etsi itsellesi hyvä ja mieluinen asento. Ei ole tarkoitus, että jäsenesi puutuvat ja kipeytyvät. Se johtaa vain kielteiseen kokemukseen harjoituksesta. Laita kätesi rennosti reisien päälle. Peukalo koskettamaan kevysti etusormea (Mudra). Itselläni peukalo koskettaa kevyesti etusormen kylkeä. Alaspäin vetämällä hengitykseni hidastuu ja syventyy. On paljon ohjeita miten tehdä kaikki oikein ja alkuun suosittelen katsomaan niitä mutta tärkeintä aina on löytää oma luonteva tapasi tehdä. Silloin sinulla säilyy mielekkyys tekemiseen.

Maciejowiec, Puola by Riikka-Lea

Kaikenlainen tikkusuorana väkisin pysytteleminen ei juurikaan rentouta kehoa eikä mieltäkään. Se tuo tunteen väkisin yrittämisestä. Meditaatio ei ole asentoa ja ulkoisia puitteita vaan sisäistä rauhaa ja suurta hyväksyntää. Hiljaista todistamista ilman mielikuvien rakentelua.

Olin turhautunut monet kerrat, kun en saanut mieltäni hiljenemään. En pystynyt pitämään mielikuvia yllä pitkään. Mieleni vaelteli ja keksi aina uutta tarinaa kerrottavaksi. Mitä hiljaisempaa oli sitä enemmän mieleni huusi. Pitkiä jaksoja jatkoin harjoittaa päivittäistä meditaatiota sitten aina jossain kohtaa se hiljaa hiipui. Tietenkin, koinhan koko ajan epäonnistuvani koska mieleni ei hiljentynyt.

OLE TODISTAJA ÄLÄ TEKIJÄ

Meditaatiossa ei ole kyse mielen hiljentämisestä. Sinä hyväksyt ajatukset mutta et anna mielesi viedä sinua pois kokemisen ja olemisen tilasta. Sinä vain huomaat kaiken ja annat sitten ajatusten jatkaa matkaa. Jos mielesi lähtee mukaan ajatussikermään palautat mielesi lempeästi vain katselemaan ei toimimaan.

Meditaatio on ei tekemistä. Ei pyrkimystä. Meditaatio on läsnäoloa ja läsnäolossa voit kohdata syvemmän itsesi. Ei ole haitaksi, jos meditaatiossa nukahtaa. Se on jopa luontevaa, kun silmämme sulkeutuvat, aivot saavat siitä viestin, että on nukkumaanmenoaika. Älä ole ankara itsellesi. Ole lempeä, kuin tuuli.

Reiki on opettanut minulle keskitien merkityksen. Se vie minua pois kaikenlaisesta ylisuorittamisesta ja tuo takaisin siihen mikä on oikeasti arvokasta. Itseni ja harjoitusteni arvostaminen ja hyväksyminen sellaisena, kuin se on juuri tässä hetkessä. Reiki on hyväksyvä myötätuntoinen rakkaus itse.

MEDITAATION TERVEYSHYÖTYJÄ

On suunnattomasti tieteellistäkin näyttöä meditoinnin terveysvaikutuksista. Kun stressitaso laskee se vaikuttaa sympaattiseen hermostoon ja sydämen hyvinvointiin. Muisti paranee. Meditointi parantaa aivojen toimintaa. Listaan alle muutamia, jotka olen myös itse todentanut.

  • Läsnäolo lisääntyy
  • Keho ja mieli rentoutuvat ja rauhoittuvat
  • Egon erillisyys vähenee
  • Ykseyden tunne kasvaa
  • Jaksan uskoa selviämiseeni vaikeistakin tilanteista, vaikka se näyttäisi kuinka epätodennäköiseltä muuten.
  •  Meditointi laskee stressistasoani, joka edistää vastuskykyäni (en ole yli 5 vuoteen sairastanut flunssaa) Koen tämän liittyvän niin reikiin, kuin meditaatioonkin sekä terveellisimpiin elintapoihini.
  • Verenpaineeni laskee
  • Parantaa sydämen kuntoa
  •  Luovuuteni lisääntyy
  • Rauhoitun, jolloin ajatus kulkee kirkkaammin ja päivän työt saavat uudenlaisen pohjan.
  • Ahdistavat ajatukset vähenevät ja positiiviset ajatukset ottavat tilaa.
  • Ajattelukykyni paranee
  • Muistini on parantunut huomattavasti
  • Tietoisuus lisääntyy
  • Unettomuuteni on vähentynyt
  • Parantaa kivunsietokykyä
  • Parantaa huomattavasti elämänlaatua

Sain apua piikkikammooni sekä hammaslääkäri kammoon näin: Ennen hammaslääkärin tuoliin tai laboratorioon menemistä istuudu vähintään 15 minuuttia ennen odotushuoneeseen. Syvä hengitä ja pistä peukalo kevyesti etusormen toisen nivelen eteen. Kuulokkeista virtaamaan meditatiivista musiikkia. Kun keho ja mieli on rentoutunut ei mikään tunnu kestämättömän pahalta.

Maciejowiec, Puola by Riikka-Lea

Pikkuhiljaa meditaatio kokoaa ihmisen ehjäksi päästessämme lähelle ydinolemustamme

Kuten kaikessa asioiden sisäistämisessä tai oppimisessa niin tässäkin olen toistojen vuoksi harjaantunut. Tämän voin luvata sinullekin mutta vasta toistaessasi asioita säännöllisesti. 10 minuuttia on hyvä aika aloittaa ja pysyä siinä pitkäänkin. Meillä on koko elämä aikaa tehdä hyviä asioita itsellemme. Pikkuhiljaa huomaat kuinka aika lisääntyy. Muistan ensimmäisen 40 minuuttiseni. Olin hämmentynyt. Nykyään en edes halua olla vain 10 minuuttia meditaatiossa siitä tulee niin hyvä olo.

Läsnäolo on elämän tärkein elementti. Meditaatio kehittää tätä taitoa. Pohdin muutama viikko sitten mten en pysty rauhoittumaan meditaatioon, kun aivoni huutavat koko ajan kuinka kiire minulla on ja kuinka paljon tekemättömiä töitä. En anatanut periksi tuolle tunteelle vaan sitten istuin siinä vähintään viisitoista minuuttia. Mieleni juoksi mutta minä istuin, hengitin ja tein harjoitukseni. Juuri silloinhan sitä edistyy kun tilanne on haastava.

Kun olo on kiireetön ja virtaava voin tuntea hengitykseni menevän vatsaani asti ja silloin tunnen voiman ja rentouden. Päivä ei vilahda ohi huomaamatta. Minulla on aikaa ja halua nauttia elämästä.

Elämä avautuu ollessasi läsnä tässä hetkessä. Kun olet täydellisesti läsnä tuntuu kuin näkisit elämän ensimmäistä kertaa. Värit näyttäytyvät kauniina, erotat vihreästä yhtäkkiä tuhansia sävyjä. Taivas salpaa henkesi ja linnut näyttävät upeilta. Täydellisessä läsnäolossa ruokasi saa kaikki maut ja makujen vivahteet nousevat kielellesi.

Elämä on sinfonia ei kakofonia.

Kauneinta valoa päivääsi <3






SYDÄMEN TIETÄ KULKEMASSA. MITÄ SILLÄ OIKEIN TARKOITETAAN?

Surullista kyllä henkisyydestä on tehty keskustelupalstojen sulkeutuva uskonto. On ruvettu lokeroimaan.

Usein sillä on viitattu siihen, että on alettu tekemään jonkinlaista henkistä työtä. On saavutettu jonkinlainen unelma elämä. Usein henkisyys mielletäänkin, joksikin mystiseksi valaistumis tapahtumaksi. Täysin erilliseksi arkipäivästämme. Tuota mystisyyttä sitten jahdataan vuorilta luostareihin monin erilaisin keinoin ja monin erilaisin kurssein. Itsekin olen kulkenut tuon alku innostuksen harhaisen polun. Kasvuni tässä hetkessä mielipiteeni on hyvin erilainen, kuin viisi vuotta sitten.

Olen kirjoittanut muutamia vuosia sitten: ”Minulle valaistuminen on sitä, että ihminen oppii tuntemaan itsensä. Ei mitään sen mystisempää”. Allekirjoitan tuon edelleen. Kun ihminen oppii tuntemaan itsensä hän rupeaa ymmärtämään muita ihmisiä ja ympäröivää maailmaa. Hänen maailman kuvansa muuttuu laajemmaksi.

Alkuun me olemme, kuin turruttavassa unessa, johon tuudittaudumme ensimmäiseltä luokalta lähtien. Jo silloin alkaa odottaminen, välitunnista, koulupäivän päättymisestä, kivasta kesälomasta, joulupukista. Odottaen aina jotain kulkee elämämme ja sitten kuolemme pois.

Kohdatessamme järkyttäviä elämäntapahtumia, suuria pelkoja tai jopa jatkuvaa turhautumista rupeamme monesti heräämään tuosta puuduttavasta unesta. Ruveten etsimään vastauksia, kysymään, kyseenalaistamaan ja tiedostamaan omia toimiamme. Tätä huikaisevaa avautumista elämän erilaiselle kokemiselle ruvetaan jossain kohti kutsumaan henkisyydeksi.

Surullista kyllä henkisyydestä on tehty keskustelupalstojen sulkeutuva uskonto.

On ruvettu lokeroimaan. Puhutaan suuresta rakkaudesta, hippielämästä, ykseydestä ja samassa lauseessa puhutaan niistä. Niillä viitattaan yleensä taviksiin, jotka eivät ole heränneet.

Olen itsekin syyllistynyt tähän mutta nykyään koen asiat toisin. En enää koe erillisyyttä elämästäni.

Minulle henkisyys on normaalia arkipäivää. Se on osa minua, kuka minä olen. Se on minun tapani katsoa maailmaa laajemmin. Se ei ole minulle ufokerhossa istumista ja puhumista siitä kuinka henkinen olen. Se on todellisuuden kohtaamista suoraan ja kulloisenkin elämäntilanteeni hyväksymistä.

Henkisyys ei ole minulle poissulkeva uskonto vaan laajemman katsantokannan mahdollistaja.

Joku juoksee lenkkiä tai käy punttisalilla saadakseen hyvän olon. Minä meditoin ja teen reikin tiehen (Reiki Do) liittyviä harjoitteita. Teen niitä koska minun on parempi olla sen jälkeen. Mieleni on levollisempi, virtaavampi ja pysyn läsnä hetkessä. Nämä ovat minun tapani pitää itsestäni huolta, kuin vitamiinin ottaminen tai tervellisen ruuan valitseminen kaupasta. Ei tässäkään mitään sen suurempaa mystiikkaa.

Läsnäolo hetkessä laajentaa tietoisuutta. Näet erilaisia ratkaisuja, et vain suppeaa putkea. Se vahvistaa sydäntietoutta. Myötätunnon ja rakkauden tunteen kasvua. Hyväksynnän kasvamista. Epävakaiden aikojen hyväksymistä. Uteliaisuuden ja pirskahtelevan elämänilon palaamista. Kiitollisuutta. Se on läsnäoloa hetkessä ei mielikuvien katselua transsissa.

Sydäntietoisuus ei voi olla mitään muuta. Ei sydämessä ole toiveita tai unelmia. Ei sydän koe erillisyyttä. Sydän kokee ykseyttä. Ja ykseyden tunne syntyy ainoastaan läsnäolosta. Jos unelmoit tai huolehdit tulevasta et ole läsnä hetkessä.

Ego kokee erillisyyttä. Egolla on toiveita ja unelmia, joilla elämästä tehdään parempaa, sitten joskus. Ego on junnaavan, paikoileen pysähtyneen mieleni ilmentymä joka opettaa minua pysymään tietoisena. Se hakee huolia ja pelkoja toisensa perään. Ego mittailee onko autoni isompi, kuin naapurin, entäpä taloni? Ei sydämeni vaadi taloa ja asuntolainaa sitä vaatii egoni. Sydämelleni riittää tämä hetki sellaisena, kuin se on.

En minä voi tehdä nykyhetkeä. En ole elämä. Mutta voin huomata kuinka elämä asettuu tähän. Ja voin oppia elämään tietoisemmin.

Kun olen tietoinen siitä, että huolehtiminen vie minut aina pois nykyhetkestä muistan palauttaa itseni läsnäoloon. Miten muuten voisin oikeasti elää tätä elämää niin ettei se kiidä ohitseni huomaamattani? Tunnustelen ja huomaan, että juuri nyt tämä hetki on hyvä. Hengitän vatsaani asti ja turha huolehtiminen tulevaisuudesta saa taas mennä.

Jos huolehdin rahasta huomaan tämän hetken hyvät asiat. Kuinka jääkaapissani on ruokaa, autoni tankissan bensaa. Minulla on puhelin, tietokone sekä lämmin katto pääni päällä.Voin vaikuttaa vain tähän hetkeen. En mihinkään muuhun. Hengitä syvään sisään uutta elämää. Tunne se. Päästä ilma ulos kuollen vanhalle. Koko ajan on uusi kaunis hetki. Uusi mahdollisuus. Nyt.

ARKIPÄIVÄN LÄSNÄOLO

Egoni kuiske on yrittänyt harhauttaa minut uskomaan jatkuvalla mittaamisellaan, että joku työ olisi toista arvottomampaa. Jos ajattelisin näin silloinhan kokisin olevani, jotain parempaa, kuin muut. Jotain erityistä. Olisin egoni vanki.

Koko näkökulmani on viime vuosien aikana muuttunut radikaalisti. Ennen en hakenutkaan muuta, kuin vakituista työtä. Enkä ainakaan alle koulutukseni. Minua hävetti cv.ni lähettäminen, koska minulla on niin paljon erilaisia työpaikkoja. Mietin tienestäjä, laskin kannattavuuksia. Sitten tavoitteekseni tuli yrittäjyys, joka merkitsee minulle tapaa elää oman näköistäni elämää.

Sanoin aina, että jos vain saan kirjoittaa ja maalata voin heittää välillä keikkaa saadakseni kaalin kaappiin. Ja yhtäkkiä olen juuri siinä tilanteessa. Olin siellä jo syksyllä tajuamatta sitä. Minä taas vain odotin koska ne minun ”todelliset ylevät henkiset” hommani alkavat.

Pienistä puroista tulee elantoni. Ja minä nautin. Erilaisista vaihtelevista töistäni. Uusista kokemuksistani. Minä nautin elämästäni. Sitä on sydämen tien kulkeminen. Se ei ole jotain mystistä henkistä hehkua, jonka saavutat sitten joskus odottamalla ” kuka minusta tulee isona”. Se on tämän hetken elämistä sydäntietoisesti. Juuri tämän käsillä olevan.

Eilen töissä koko päivä oli minulle sarja harjoituksia. Hengitys- , nosto-, keskittymis- ja joogakatseharjoituksia. Jokaisesta työvaiheesta tein uuden asenteellani, läsnäolollani. En mättänyt pullaa koriin miettien että ”Helvetti tää on tylsää”. Yritin ylittää itseni, parantaa suoritustani ja pysyä vatsahengityksessä. Minulle tokaistiin jossain vaiheessa että ”Ai vihellyttää, eipä vihellytä enää yhdeksän aikaan illalla.” Muistin samassa syksyllä toisessa työpaikassani kuulemani toisen työntekijän todella hämmentyneen ” Siis vihellätkö sä täällä?” huomautuksen.

Minä olin kiitollinen työstäni. Minusta tuntui hyvältä olla siellä. Eihän ole väliä mitä teet vaan miten sen teet.

Sydämen tie on tapa nähdä laajasti. Se ei ole jonkun tavoitteen saavuttaminen tulevaisuudessa. Se on kaikki se aika minkä pystyn elämään läsnäolevana, tietoisena ja kiitollisena siitä kaikesta mitä minulla on Nyt.

Se on elämäni elämistä rakkaudella. Ei sen valikoimista mitä voisin rakastaa.

Kauneinta valoa päivääsi <3

MIELIHYVÄÄ ITSESTÄ Eheyttävä valokuvaus

Mutta silti se kuvan väläys sai minut nielemään kyyneleitäni. Muistin kaikki liuhuletti ja lauta jutut, joita kuuntelin lapsena ja teininä. Muistin, joka ikisen sylkäisyn kasvoilleni ja alistamisen, minä muistin ne kaikki hetket, kun en enää arvostanut itseäni ja minä muistin raiskaukseni jälkeisen tuskan ja häpeän.

Tänään sain päättää, mihin pukeudun, mitä haluan työstää Maria Kalmin järjestämällä Upea Nainen kurssilla. Ensin mieleeni tuli Lumikin asu mutta silmät kiinni istuessani ja hengitellessäni näin toisenlaisen kuvan verkkokalvoillani.

Näin itseni istumassa ja kirjoittamassa 30 luvulla verkkosukissa peilipöydän edessä. Huonetta koristi tummanpunaisella sametilla vuorattu sänky. Kermanvärinen silkkiaamutakki ylläni ja punainen korsetti päälläni. Tiesin saman tien mihin liittyi itsepintainen näky verkkokalvoillani. Nielaisin. Oli aika työstää raiskauksen jälkeinen häpeä ja minimiin suitsittu seksuaalienergia.

Herkkyyden, kapinan ja metsän neidon olen jo löytänytkin, alaston minä roikkui taidenäyttelyssäni muutaman kuukauden. Pala kerrallaan olen kuvauksien kautta löytänyt osia itsestäni. Löytänyt kadotetun naurun ja uskalluksen heittäytyä ilman häpeää kameran eteen.

Lämpimästi voin suositella eheyttävää valokuvausta keinona työstää itseään. Löytää itsestään puolia, jotka ovat olleet piilossa itseltä. Sitä voimaantuu ja huumantuu itsestään.Voimastaan. Meitä oli ihana ryhmä siellä, jokainen työstämässä omia osiaan. Tukemassa, jakamassa, nauramassa, iloitsemassa, rohkaisemassa. Kiitos Kauniit Uskaliaat siskot <3

Minä löydän itsestäni aina jotain uutta, jotain syvää. Uskallusta, rohkeutta, voimaa, mielenlujuutta. Sen hetken voiman kanavoimista työkaluna itsensä rakastamiseen. Se upea hetki, kun katsot ihmetellen kuvia olenko tuo minä?

Epävarmuusalueella olo on ollut ja on edelleen suurin kasvattajani. Joka kerta olen rohkaistunut enemmän ja enemmän olemaan aito minä. Instagramissa julkaisen metsästä videoita meikittömänä. Aikoinaan en vienyt edes roskia ulos ilman ripsiväriä. Meikeistä ja pukeutumisesta on tullut vihdoin minulle itselleni iloa ja hauskuutta tuottava toimenpide ei epävarmuudesta syntyvää toimintaa.

Opettelin matkallani kantamaan itseni. Luottamus ja rakkaus tuohon urheaan naiseen syntyi kaikkein epämukavimmassa olotilassa, vapaa pudotuksessa. Kaikki työ mitä tein, että oppisin rakastamaan itseäni kaikkinensa kantaa aitoa hedelmää.

TUNTEET KURSSI PÄIVÄN JÄLKEEN 09.03.2019

Miten voisin koskaan löytää sanat jotka kuvailisivat teille mitä minussa tänään tapahtui? Se kaikki oli niin mahtavaa. Meille oli valmisteltu sisälle kaunis tausta valokuville. Mutta minä näin tilaisuuden viedä sen kaiken pidemmälle. Epämukavuusalueelle.

Viedä itseni aurinkoiseen päivään, näkyville, ei häpeillen piiloon, kuin tekisin jotain väärää. Halusin lumesta kimaltelevalle pellolle, keskelle aukeaa huutomerkiksi aurinkoiseen talvipäivään. 30 luvun silkkiaamutakki, vaaleanpunainen puuhka, verkkosukkahousut. Sulkakynä kertomaan, etten ole pelkkää sukkanauhaa.

Upeita hetkiä istua tuolissa keskellä peltoa. Nauravaisia, kutkuttavia hetkiä kontata lumihangessa verkkosukissa adrenaliinin buustatessa vereni niin, etten tuntenut kylmää. Vain humalluttavaa vapauden riemua. Vapaa sovinnaisuuden, soveliaisuuden ja häpeän kahleista. Vapaa olemaan minä juuri sillä uskomattoman hullulla hetkellä.

Voittiko mikään siltikään sitä hetkeä, kun lopetimme kuvaukset ja kuvaaja Maria sanoi, että otetaan muutama kuva, kun kävellään pois. Kävele kuin olisit catwalkilla. Kaikki tunteet ja tietous miksi olin valinnut juuri nuo asusteet enkä ensiksi mieleeni tullutta Lumikin asua tulivat siihen hetkeen.

Ketun Henki kuva Maria Kalmi

Muistin kaikki liuhuletti ja lauta jutut, joita kuuntelin lapsena ja teininä. Muistin, joka ikisen sylkäisyn kasvoilleni ja alistamisen, minä muistin ne kaikki hetket, kun en enää arvostanut itseäni ja minä muistin raiskaukseni jälkeisen tuskan ja häpeän. Minä muistin ja se kaikki teki siitä hetkestä suloisempaa, kuin ikinä.

Minua ei kiinnostanut kuka näkisi minut, sillä vihdoinkin minä tiesin kestäväni heidän katseensa, heidän tarkastelunsa ja minä tiesin, että enää koskaan minusta ei tulisi rakkauden kerjäläistä. Huomaisiko, joku minut tai soisiko minulle huomionsa. Tunsin, että ne päivät kun olin pieni anteeksipyytävä omaa olemassaoloaan anteeksipyytelevä ja häpeilevä nainen olivat iäksi ohi.

Hiekkainen vähänkäytetty peltoajotie. Tuuli joka leväytti sinisen silkkiaamutakin auki. Minä tiesin kuinka osaan kävellä. Suoristin itseni. Koko pitkän jalkani. Korko nousi hiekasta, ojensin sen suoraksi viistoon eteeni.

Ei ollut väliä mitä minulla oli ylläni.Toin kaikki puoleni siihen hetkeen. Herkkyyden, luomisen, kapinan, seksuaalisuuden, rakkauden. Kokosin kaikki osat yhteen, minä olin yhtä. Minä otin takaisin kaikki menetetyt vuodet ja hetket.

Tunsin kohtuni voiman lentävän ulospäin. Suorastaan räjäyttävän lantioni liikkeeseen. Vartaloni, ihan kaikki minussa, olin tuota virtaavaa energiaa ja minä kävelin, kuin todeksi henkilöitynyt amatsoni papitar, jumalallisen naiseuden maanpäällinen ilmentymä.

Viimeinkin minä olin kokoNAINEN. Upea minä. Riittävä itselleni ja oman voimani takaisin ottaja. Kiitos Kiitos Kiitos

Oma tarinani sai viime yönä merkittävän käänteen uneni muodossa. Laitan sen tähän kertomaan, että eheytyminen on todella mahdollista, kun jaksaa työskennellä itsensä kanssa ja rakastaa itseään. Ehdoitta.

Olin polkupyöräilemässä. Tielle nousi jyrkkiä mäkiä, oikein seinämiä ,siellä ylhäällä kuitenkin käveli ihmisiä. Oli toivotonta polkea joten päätin taluttaa pyörää. Ylhäältä ojentui käsiä auttamaan, kun samassa huomasin että alhaalla kulki kaunis polku. Jatkoin matkaa sitä pitkin. Koska olin pyöräillyt ulos kaupungista eivät paikat olleet enää tuttuja.

Tiellä kulki muutamia ”alan” miehiä, joista yksi halusi neuvoa tietä. Olin nousemassa pyörälleni uudestaan niin hän otti takapuolestani kiinni mukamas auttaakseen. Halusi vain kähmiä. Valkoisiin housuihini jäi mustat jäljet. Suutuin hänen käytöksestään. Hän rupesi uhkaavasti seuraamaan. Pelkäsin. Näin ylämäessä ihmisiä, joille kerroin, että hän seuraa ja haluaa pahaa. He tunsivat hänet ja rupesivat vähättelemään tapahtumaa.

Mietin polkisinko alamäkeen tädilleni karkuun. Yhtäkkiä jäätävä raivo iski minuun. Sanoin, että minut on raiskattu Helsingissä ja on se nyt helvetti, jos ikinä enää annan yhdenkään miehen alistaa minua. Kyykistyin kaivamaan vihreästä olkalaukustani vaaleanpunaisen puhelimen ja sanoin, että soitan poliisit paikalle. Mies meni ihan paniikkiin ja rupesi katsomaan mihin pakenee. Heräsin.

Viime syksystä lähtien olen unissani ottanut tietoisesti hallintaani pelottavat tapahtumat. Kääntynyt kohti, en enää paennut pahintakaan mörköä. Oma voima on todella löytynyt ja se kantaa. Se tuntuu hyvältä.

Luottakaa itseenne ja omaan voimaanne, vahvat, kauniit, upeat naiset

Kauneinta valoa päiväänne <3