KAIKKEA EI VOI SAADA

Kaikkea ei voi saada on mantra, jota olen kuullut viime aikoina ihmisten hokevan minulle. Sitä käytetään, kuin ristiä suojaamaan pahalta. Kilpenä sille, ettei kannata yrittääkkään koska ”No hei kaikkea ei voi saada.” Suomalainen pessimismi on iskenyt jälleen .

Kaikkea ei voi saada on mantra, jota olen kuullut viime aikoina ihmisten hokevan minulle. Sitä käytetään, kuin ristiä suojaamaan pahalta. Kilpenä sille, ettei kannata yrittääkkään, koska ”No hei kaikkea ei voi saada.”

Olen rakastunut tähän paikkaan. Pernaja tarjosi minulle uskomattomia mahdollisuuksia ruveta tekemään, jotain sellaista mitä en ollut koskaan voinut uneksiakaan. Turva sataman, jossa pystyin eheytymään, maalaamaan, kirjoittamaan ja syventämään luontoyhteyttäni.

Kun toin ensimmäisen kerran asuntohakemuspapereita Loviisaan 2016 elokuussa, näin linja-auton ikkunasta kyltin Kotka Kouvola, en muista kilometrejä, mutta sen kyltin nähdessäni tiesin, että Loviisa olisi vain ensimmäinen askel matkallani hypyssäni. Kun palasin tänne marraskuussa 2018 matkojeni jälkeen tiesin, että palasin tänne sulkemaan ympyrän.

Olen ollut levoton marraskuusta saakka ollessani täällä. Jalka koko ajan oven välissä. Matkalla uuteen mutta minne? Mikä olisi suunta? Mikä tehtävä? Odotin vain kirjan saamista päätökseen. Siinä sivussa valmistelin elämääni täällä. Taistellen kuitenkin koko ajan sen sisäisen tiedon kanssa, että matkani jatkuisi. Muutos jo yksistään on pelottavaa vaikka se olisi tarpeellistakin kehitykselle. Äärimmäisen vaikeaa siitä tekee itsensä kanssa taistelu, sen olen oppinut. Tieto ei silti juurikaan helpota niitä hetkiä, kun heräät keskellä yötä vatvomaan asioita haluamattasi muutos stressin kourissa.

Sillä mikään kasvuasi edistävä muutos ei ole koskaan kivuton.

Uskoin jollain tasolla haluavani Helsinkiin taikka Vantaalle takaisin niiden suomien mahdollisuuksien vuoksi. Ei tarvitsisi autoa, voisin kouluttautua, voisin käydä vapaaehtoistyössä, siellä olisi paljon enemmän töitä tarjolla, olisihan siellä pari puutakin metsän korvikkeena.

Samalla tiesin viime syksystä, etten voisi enää asua kaupungissa vahingoittamatta itseäni pahasti. Sen osoitti viime syksyn kokeilu asua ja tehdä töitä Laajasalosta käsin. Sain paniikkikohtauksia, kun en päässytkään metsään. Mieleni väsyi ja lakkasin hoitamasta itseäni. Työmatkat ottivat useita tunteja päivästä julkisilla.

Tiesin kaiken tämän, silti muutoksesta pelokas mieleni yritti muuttaa tuon kaiken kullaksi. Tavoittelemisen arvoiseksi. Se kaikki oli minulle tuttua 45 vuoden kokemuksella, turvallista siis.

Olin jälleen sisäisen ristiriidan sotatantereella.

Minulla oli omasta halusta viikon tauko töistäni (kirjoitin) ja sen jälkeen meni muutama päivä, ettei keikkaa tullutkaan. Muutto pähkäilyt saivat lisä buustia mieleni sortuessa myös valtavaan turvattomuuden paniikkiin. Tilillä oli rahaa, katto pään päällä mutta mieli vei jälleen tätä tyttöä. Tuleva auton katsastus ja auton korjauskulut lisäsivät stressiä. Sinkoilin sinne tänne mieleni kieppuvassa karusellissa. Missä asuisin ja missä tekisin töitä? Seisoin jälleen pelkojen portailla, joita lipesin alemmas ja alemmas.

Kuten ennekin tiesin, että jossain kohti saisin putoamisen loppumaan. Elämä on jatkuvaa tasapainottelua hyvän ja pahan päivän kanssa. Toinen seuraa aina toista. Mutta tietenkin siinä välissä pähkäilin vaihtoehtojani. Järjellä ajatellen kaupunki oli ratkaisu liikkumis- ja työpulmaani. Kolmannen sektorin palvelut, joissa tunsin tarvetta olla mukana, vapaaehtoisena olivat siellä. Mutta ja siinä tulikin valtava mutta. Kehoni reagoi käpertymällä ja pahoinvoinnilla ajatukseen, että muuttaisin takaisin pääkaupunkiseudulle ja kerrostaloon. Se tunne oli lamaava. Yritin ohittaa kehon viestiä mukamas vastustuksena, joka menee ohi kun vain muutan kaupunkiin. Silti tiesin selityksen pupuksi. Niin voimakas oli kehoni viesti.

Kun kaikki tämä ei riittänyt rupesi mieleni kaipaamaan menneisyydestä ihmisiä. Se nosti esiin kaipausta johonkin sellaiseen, jolle olin monta kertaa sanonut ei kiitos oman hyvinvointini vuoksi. Annoin mielelleni hetkeksi periksi ja otin yhteyttä tuohon ihmiseen. Kehoni sekosi kokonaan. Kaikki oireet, jotka olivat olleet vuosikausia pois elämästäni pamahtivat voimalla päälle. Se löi minut ällikällä. En tajunnut mitä tapahtui vaikka tieto oli jo minussa. Kehoni oli huutanut EI KIITOS niin lujaa, etten voinut enää olla kuuntelematta sen viestiä. Minä ymmärsin ja olin kiitollinen.

Kaikkea tätä kokiessani rupesin sitten saamaan tuota ”Kaikkea ei voi saada kommenttia”. Että on pakko valita. Joko asuu luonnon keskellä tai monien mahdollisuuksien kaupungissa. Hetken mietin samaa, vaikka mieleni kapinoi. Sillä minä haluan ehdottomasti uskoa, että kaiken voi saada.

Me hoemme jonkinlaisia opittuja uskomuksia, kuin totuuksia. Omaksumme niitä ja kiinnitämme ne mieleemme, jotta voimme käyttää niitä yhä uudestaan ja uudestaan aina kun tulemme kohtaan missä meitä pelottaa. Onhan helpompi sanoa, ettei kaikkea voi saada kuin lähteä tavoittelemaan kuuta taivaalta. Uskaltaa tehdä omaan elämäänsä sellaisia muutoksia, että sinun itsesi on hyvä olla ja elää valintojesi kanssa.

Pääni pyörityksen jatkuessa aina vain menin vihdoin sinne missä tiedän kaikkien asioiden asettuvan aina oikeisiin mittasuhteisiinsa. Missä välitön stressihormonien poistuminen alkaa ja ajatus kohtaa sydämen. Menin metsään. En tarkoita paria puuta asfaltilla kasvamassa, vaan isohkoa metsää, jossa kohtaa hirviä sun muita kärpäsiä.

Söimme Ullan kanssa mustikoita. Katsoimme lintujen lehahtelua puusta toiseen. Vaeltelimme ja viimein osuin ihmeellisen kauniiseen paikkaan, jossa aitosudenkorennot metsästivät.

Vajosin polvilleni ihailemaan noita hyönteisiä, jotka kantavat mukanaan illuusion viestiä. Jaoimme Ullan kanssa eväät. Pari kananmunaa ja banaanin sekä huikka kahvia koirallekkin. Sitten vajosimme maahan tuijotteleemn pilviä ja sudenkorentoja. Nauttimaan päivästä.

Silloin siinä kauneuden ja olevaisuuden hetkessä, sen tajusin. Mietin:” Kuka voi oikeasti sanoa, ettei kaikkea voi saada? Istun tällä hetkellä mustikkamättäässä ja mun koko elämä on tässä hetkessä. Mä olen saanut ihan kaiken tähän hetkeen. Miten niin kaikkea ei voi saada? Eikö se riipu ihan siitä mitä haluat ja mitkä tavoitteet asetat itsellesi? Mun tavoite oli hypätä pois oravanpyörästä. Tulla lähemmäksi luontoa ja hidastaa. Eikö se ollut toteutunutkaan? Sen lisäksi luovuuteni heräsi. Mitä ihmettä minä haluaisin vielä? Mähän oon saanut kaiken ja enemmänkin.”

Tunsin suuren vapauden repivän sydäntäni, kun ajoin kotiin tuolta metsästä. Ilo kupli nauruna ulos. Olin vapaa. Kuin, joku olisi nostanut alasimen painon pois rintani päältä. Tajusin, että olin peloissani mennyt taas sokeaan pisteeseen ja tuijotellut vain yhtä ”turvallista” vaihtoehtoa.

Mitä töihin tulee on todettava, että maanantaina, kun olin lakannut huolehtimasta. Sain soiton kolmesta eri paikasta, joissa olisi ollut töitä minulle. Otin vastaan ensimmäisen paikan. Siellä tiistaina töissä ollessani sain soiton ja minulla on haastattelu vielä yhteen paikkaan. Myös perjantaina sain soiton keikasta. En todella tiedä voisinko saada Helsingissä enemmän työtarjouksia?

Auto ongelmakin tuntuu ratkenneen. Sain viimein erään hyvän autonkorjaajan kiinni, joka teki hyvän tarjouksen kaikkien vikojen korjaamisesta. Maksan vähemmän vuokraa, välillä enemmän matkakuluja, työmatkani ovat silti kivuttomia nopeita ja kauniiden maisemien ympäröimiä. Olen suunnattoman onnellinen tavastani elää. Se tuntuu joskus haasteellisemmalta mutta itse asiassa kaikki on vain mielen houretta ja osa kasvumatkaa.

Ymmärsin myös että aina, kun mieltäni painaa joku suurta ahdistusta aiheuttava tunne, johon alan saada tiedostavaa näkökulmaa, alkaa mieleni askarella tuon menneisyyden kaipuun kanssa. Mieli on ovela harhauttaja. Kun tuijotan vain kaipuutani en enää näe pelkojani. Ja juuri silloin voin ohjautua väärin.

Tiedän käyneeni saman läpi ennenkin. Ellen opi jotain asiaa se tulee niin monta kertaa eteeni, että teen valinnan joka on aidosti minulle hyväksi. Sitä on kasvu. Vastuunottamista omasta hyvinvoinnistaan.

Mielenkipu todellakin kasvattaa. Se laittaa meidät tarkastelemaan aidosti vaikuttimiamme ja pakottaa valitsemaan aina uudestaan ja uudestaan sen mikä johtaa pidemmällä aikavälillä onneen.

Ei ole huono asia käydä kaikkea läpi. Sillä ellen koskaan tarkastelisi valintojani en edes huomaisi kasvuani. En olisi huomannut, kuinka nykyään aina teen valintoja oman hyvinvointini hyväksi, en sen kustannuksella. Kaikki oivallukseni olisivat jääneet pimentoon.

Täällä aloitin 2016 kirjoittamaan kirjaani, kohtaamaan sitä kautta varjoni, epätäydellisyyteni, kipuni, tuskani, syyllisyyteni. Lopultakin kesäkuussa minä kirjoitin sen loppuun rakkaudenlangalla sidottuna. Eilen oli vihdoin aika päästää irti. Kolme vuotta elämästäni paloi ilmaan rummutuksen säestyksellä: Tänä yönä aaveet haudataan / lepoon puutarhaan lasketaan…

Se vapauden tunne toi minut tämän päivän oivallukseen. Muutan kyllä, sillä haluan aidosti uuden alun ja silti jatkumon tälle kaikelle. Mutta en takaisin. Sen kaiken olen jo kokenut. Uusi ”kaupunki”, uudet kuviot. Nyt tunnen innostuneisuutta, uteliaisuutta, avoimuutta, seikkailun halua ja rauhaa. Onnellisuuttakin. Se on olotila, jolla pitää uudelle matkalle lähteä. Maailma on avoin minulle. Ei vain yksi pelon sanelema paikka vaan kaikki mahdollisuudet.

Meillä on erilaisia tapoja kokea elämää. Tämä on nykyään minun tapani. Sinun tapasi voi olla toinen. Mutta, jos joku joskus sanoo että kaikkea ei voi saada, älä usko.

Pysähdy ja tarkastele aidosti elämääsi.

Voi olla, että huomaat saaneesi enemmän, kuin koskaan osasit pyytääkään.

Kauneinta valoa päivääsi <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *